[22] Anteeksianto itselle - Lieventäviä asianhaaroja

Friedrich Nietzsche kirjoittaa Epäjumalten
hämärässään: "Miksei ihminen heittäydy
tekojaan kohtaan raukkamaiseksi? Miksei
hän jätä niitä jälkeenpäin pulaan? -
Omantunnontuskat ovat säädyttömiä."[1]

Vapaa-ajattelijain liiton monisteessa
"Uskonto henkisenä sairautena: psyko-
terapeutin näkemys"[2] Albert Ellis
kirjoittaa: "Uskonto, jossa asioita
on määritelty ehdottomasti, ei voi
milloinkaan tyytyä siihen, että yksilöt
tekevät väärin tai virheitä. Sen on väistämättä
lisättävä tähän käsitys ihmisen synninteosta ja
siitä, että ihminen ansaitsee tulla rangaistuksi syntiensä
tähden. Sillä, jos on pelkästään toivottavaa
pidättäytyä vahingoittamasta toisia tai
tekemästä muita konnuuksia - kuten jokainen
uskonnoton eettinen säännöstä
selittää - ja jos sitten teet virheen
ja joitakin pahoja töitä, olet vain väärintekijä
tai ei-toivottavan teon tekijä, jonka tulee koettaa
parantaa käytöstään ja tehdä vähemmän pahaa
tulevaisuudessa. Mutta jos on jumalan
antama, ehdoton laki, ettei sinun tule
etkä saa tehdä väärin, ja teet näin
tosiasiassa, silloin olet halpa, kurja
syntinen, arvoton olento ja sinua täytyy
rangaista ankarasti (kenties ikuisesti
Helvetissä) siitä, että olet väärin-
tekijä, erehtyväinen ihminen."

Siteerasin jälkimmäisestä koko
kappaleen, koska se mielestäni erittäin
hyvin kuvaa erästä suhtautumistapaa kostoon
ja rangaistuksiin. Tosin mitä uskonnottomia ihmisiä
olen oppinut vuosien varrella tuntemaan, usea
heistäkin kannattaa kyllä rangaistuksia.

Valitsen seuraavassa oletukseksi ontologisen
realismin - siis oletan muun muassa että minun
tietoisuuteni ulkopuolinen
maailma on ainakin jossain mielessä
olemassa. Lisäksi oletan, että
induktiivisillä yleistyksillä on
mahdollista hankkia sekä faktatietoa
että tietoa ihmisten moraalista ja
moraalifilosofiasta. Vielä oletan,
että maailman tapahtumat ovat ainakin
osittaisessa syy-seuraus-yhteydessä
toistensa kanssa.

Kun katsoo maailmaa, huomaa, että
useilla ihmisillä syyllisyydentunteet, häiritsevät
takaumamuistot nöyryyttävistä
ja vaarallisista tilanteista elämän
varrella aiheuttavat heillä usein
masentavia tunteita, elämänlaadun
heikkenemistä ja jopa itsemurhia.
Millainen on sitten tämän todellisuuden,
murheen laakson, rakenne, jossa syyllisyydentunteita
sairastetaan.

Kaikki ihmiset ovat kovin vajavaisia
ja erehtyväisiä. On hyvin inhimillistä tehdä
virheitä. Ja itse asiassa uskon, että ihminen ei edes
kehity psyykkeltään tasapainoiseksi, ellei
kärsimyksen kautta ole oppinut moraalisia
asioita. Vanha sanonta sanoo, että ei se
ole tyhmä, joka tekee virheitä, vaan
se, joka niitä virheitään jatkuvasti toistaa.

Emme ole kuin osavastuussa itsestämme ja
teoistamme. Jos jätetään mahdolliset
(eettiset) Karman laki/jälleensyntymiset
käsittelemättä, emme ole vastuussa
geeneistämme, ketkä ovat vanhempamme,
ja niin edelleen.

F.M. Dostojevski kirjoitti Karamazovin Veljeksissä[3]:
"Muista erityisesti että sinä et voi
olla kenenkään tuomarina. Sillä maan
päällä ei voi olla rikollisen tuomarina
ennen kuin tuomari itse on tunnustanut
olevansa samanlainen rikollinen kuin
sekin, joka seisoo hänen edessään, ja
ennen kaikkea kenties hän itse onkin
syyllinen edessään seisovan rikokseen."

" -- Paratiisi on kätketty jokaiseen
meistä, hän sanoi, --- se piilee
minussakin ja jos haluan, huomenna se muuttuu
minulle todellisuudeksi ja
kestää koko lopun elämäni. Katsoin häntä,
hän puhui liikuttuneena ja tarkasteli
minuasalaperäisesti ikään kuin olisi
kuulustellut minua. -- Ja sen, että
jokainen ihminen on omien syntiensä
lisäksi syyllinen kaikkien ja kaiken
puolesta, hän jatkoi. --- te olette
harkinnut aivan oikein ja on ihmeellistä
miten täydellisesti te olette käsittäneet
tuon ajatuksen. Ja totisesti on niin,
että kun ihmiset ovat ymmärtäneet
tämän ajatuksen, niin taivaan valtakunta
aukeaa heille, ei vain haaveena vaan
todellisuutena."

Kaikki ihmiset uskovat, ajattelevat
ja käyttäytyvät koko ajan oman sisäisen
todellisuutensa kannalta mielekkäästi.
Niin massamurhaajat kuin pyhimyksetkin.

Lisäksi tekomme ja ajattelumme, teimme
sitten melkein mitä tahansa, ovat
tärkeitä tulevaisuuden kannalta, koska
luomme - melkein kuin pienet sokeat jumalat -
koko ajan tulevaisuutta. Muutaman
vuosikymmenen jälkeen meidän teoillamme,
ahdistuksillamme ja kärsimyksilläämme ei ole
pahemmin muuta merkitystä, kuin
että elämiemme aikoina käyttäydyimme
täsmälleen niin kuin käyttäydyimme.
Muuten tulevaisuus olisi sitten
erilainen, ja eri ihmisyksilöt olisivat
syntyneet tälle maapallollemme.

Seurausetiikan ongelma on siinä,
että se tarkastelee yleensä
vain tekojen lyhyen aikavälin seurauksia.

Uskontojen tarjoama anteeksianto.
Ensinnäkin on ihan relevantti mahdollisuus,
että kaikki tapahtumat tässä meidän
kärsimystäyteisessä maailmassamme
menevät tasan tarkkaan jumalien tahdon mukaan. --
Ja/tai jotain siihen suuntaan, että olemme eräänlaisia
tietoisuuden omaavia sätkynukkeja
virtuaalisessa, jumalallisessa tragikomediassa,
ja että meitä "korkeammat" voimat pelaavat
meillä maapallosimulaatiota, kuten me jotain,
meidän kannaltamme virtuaalisia,
tietokonepelitodellisuuksia. Näistä oletuksista
aiheutuvat seuraukset moraalifilosofialle ovat
kuitenkin niin yksinkertaisia, että jätän tämän
enempää tämän enempää käsittelemättä. Huomautan
kuitenkin, että olemme saattaneet
etukäteen ikuisuudessa suunnitella elämämme -
ties kuinka tarkkaan - täällä maapalolla ja sen läheisyydessä.

Keskityn tässä nyt kristinuskoon, koska se on
kulttuurimme pääuskonto ja vielä samalla
leimallisimmillaan syntisyysuskonto. Marleena
Ansio kirjoittaa kirjasessaan Onnenavain: "Vaikeinta...
... on antaa itselleen anteeksi. Siihen tarvitaankin
Jumalalta apua."[4]

Pastori Antti Kylliäinen kirjoittaa rohkeasti kirjassaan
Maan päällä niin kuin taivaassa - Jumalan ja ihmisen
armo[5]: "Jumalan anteeksiannolla ei
myöskään ole rajoja. Hän antaa anteeksi
kaikille ja kaiken. Ei ole niin suurta
syntiä, jota Jumala ei voisi antaa anteeksi, eikä niin
suurta syntistä, joka ei mahtuisi Jumalan armon alle.
Murhaajat, pedofiilit ja hirmuhallitsijat ovat osallisia
Jumalan anteeksiannosta samalla
tavalla kuin kaikki me muutkin."

Kristityt julistavat toisilleen synninpäästöjä
esimerkiksi raamatunjakeiden Joh.20:23 ja
Matt.18:18 perusteella. Evankelis-luterilaisen käsityksen
mukaan myös ehtoollisella saa kaikki syntinsä ja
syyllisyytensä anteeksi. (Kts. esim.
Miikka Ruokanen, Pieni kirja Pyhästä Hengestä.)
Useat kristityt uskovaiset helposti samaistavat Jumalan
anteeksiannon ja oman anteeksiantonsa itselleen.

Hieman kärjistäen voisi ajatella tilannetta että
pedofiili-massamurhaaja-lasten kiduttaja
astuisi heti rötöksiä tehtyään Suomen evankelis-
luterilaiseen kirkkoon messuun. Hän saisi papilta
synninpäästön ja "yhtyisi ehtoollisessa Kristuksen
kanssa". Ja kaikkiko olisi sitten Jumalan suhteen
sillä selvä? Epäilen, että ihmisen käytännön
psykologia ei ihan noin toimi. Kuitenkin osa uskovaisista
kristityistä uskoo näihin synninpäästöihin,
ja ripissä käynnit, messussa ja ehtoollisella käynnit
hoitavat heidän omaatuntoaan, mielenterveyttään
ja mielenhyvinvointiaan.

Pidän ihan mielenkiintoisena pastori Antti Kylliäisen
ajatusta siitä, että Jumala antaa anteeksi saman tien,
kun virhe on tehty. J. Krishnamurti sanoi kerran
[lähdeviite valitettavasti puuttuu], että
hänen "salaisuutensa" oli se, että hän hyväksyi
kaiken mitä tapahtui. Ymmärrän tämän siten,
että hän hyväksyi kaiken "tähän hetkeen asti".

Muista uskonnoista ja niiden pyhistä kirjoista
mainittakoon hindujen Bhagavad Gita, jossa
muuan muassa sanotaan: "Vaikkapa sinä olisit syntisin
kaikista ihmisistä, niin sinä kuitenkin
totuuden tuntemisesi kautta pääsisit
vaarattomana erhetyksien (petoksien)
meren yli." [6]

Mainittakoon myös voimallisesti armoa ja
anteeksiantoa julistavat Ihmeiden oppikurssi
ja Gary R. Renardin sen pohjalta kirjoittamat
kirjat Maailmankaikkeus katoaa[7] ja kuolematon
todellisuutesi.[8]

Entä onko syyllisyyttä edes olemassa?
Saatoin ensimmäistä kertaa törmätä
ajatukseen, että koko syyllisyyttä
ei ole olemassa, kun törmäsin
Louise Minerva Frostegrenin
kirjaan Ymmärrä tunteesi - hyväksy
itsesi[9]. Frostegren muun muassa kirjoittaa:

"Miten voisimme selvittää
syyllisyydentunteemme? ENSIMMÄINEN
ASKEL on sen seikan ymmärtäminen,
että syyllisyyttä ei ole olemassakaan!
Kukaan ei ole syyllinen. Jokainen
toimii parhaan ymmärryksensä mukaan.
Kuinka toisin voisi ollakaan. Jos ymmärtäisimme
paremmin ja voisimme ymmärtää tekojemme
seuraukset, toimisimme varmaankin toisin."

Kirkkoraamattu 1992:ssa sanoo evankeliumien
Jeesus kohdassa Luuk.6:37 "...Älkää
julistako ketään syylliseksi, niin
ei teitäkään julisteta syyllisiksi..."
(Biblia 1776 puhuu tuossa kohtaa
"sadattelusta" ja Kirkkoraamattu
1933/1938 "kadotustuomion lausumisesta.)

Itsekin olen välillä syyllisyysteemaa
ajatellessani ihmetellyt, että kuinka ihmiset
onnistuvat aina rajaamaan muusta
todellisuudesta sellaisen atomijoukon, josta
yksi ihmisyksilö koostuu, ja leimaamaan:
-- tuo tuossa on syyllinen, häntä saa vihata ja
rangaista.

Rajatietokirjoissa usein puhutaan
siihen malliin, että paha on hyvän valtaistuin tai
että Ykseys "imee" sekä hyvän että
pahan. Että Rakkaus on se voima, joka
sovittaa vastakohdat - esimerkiksi niin
sanotun hyvän ja niin sanotun pahan. - Tai
että opetetaan, että senkaltaiset sanonnat kuin: --
"Minä en koskaan tekisi noin - ovat varmin tapa
estää oma täydellistyminen
ja valaistuminen." Katso esimerkiksi
Thorwald Dethlefsenin Hyvä ja Paha. [10]

Syyllisyydentuskien hyvät puolet.
Pelko omantunnonvaivoista on tietenkin
olennainen osa sitä henkistä sisäistä
kompassiamme, kun pyrimme välttämään
sellaisia tekoja, joita pidetään epätoivottavina.
Näin on, vaikka kuinka järkeilisimme,
että kaikki tekomme "vanhenevat",
ja muuttuvat osaksi koko maailman
syy-seurausverkkoja, vaikuttavat
siihen, että ketä lapsia tänne maailmaan
syntyy jne. Usea kristinuskovainen sanookin, että
Herran pelko on viisauden alku.

Nykymaailmassa ihminen, jolta puuttuu
kyky tuntea omantunnonvaivoja, lasketaan
helposti sairaaksi tai häntä pelätään. Vaikka
jakaisimme J. Krishnamurtin edellä mainitun
ajatuksen ja vaikkapa ajattelisimme netistä
löytyvän, jonkun anonyymin kirjoittaman "Thirty
minutes to enlightenment" -tekstin tavoin
että "In reality, not a thing is more or less
than perfect"[11], ja antaisimme itsellemme
kaiken anteeksi, tarvitsemme kuitenkin
jotain suuntaviivoja, kuten esimerkiksi
"rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" ja
"älä tee muille niin kuin et haluaisi itsellesi tehtävän".

Henkinen kärsiminen menneisyyden huonoista teoista
on kuitenkin vain mielestäni perusteltua
jos se suojaa itseä ja/tai muita lisähölmöyksiltä.
Mutta jos on virheistään oppinut - miksi
kärsiä omantunnonvaivoja? Onnellisuus on
pitkälti sitä, että viihtyy ajatustensa seurassa.
Omantunnontuskat yleensä enimmäkseen
vähentävät onnellisuutta.

Menneisyyttä et voi muuttaa. Hyväksy
siis nykyhetkesi ehdoitta iankaikkisesti.

Viitteet.

[1] Nietzsche, Friedrich, Epäjumalten hämärä eli
Miten vasaralla filosofoidaan, suom. Markku
Saarinen, s.10, Unio Mystica, 1995.

[2] Ellis, Albert, Uskonto henkisenä sairautena:
psykoterapeutin näkemys, Vapaa-ajattelijain
liitto r.y., s.8-9, 1986.

[3] Dostojevski, F.M., Karamazovin Veljekset,
suom. Lea Pyykkö, 5. painos, s. 459 ja 433, Karisto,
1994.

[4] Ansio, Marleena, Onnenavain, Ansio Oy, 2007.

[5] Kylliäinen, Antti, Maan päällä niin kuin
taivaassa - Jumalan ja ihmisen armo, s. 69, Otava, 2004.

[6] Bhagavad-Gita, Laulu jumaluudesta tahi Oppi
jumalallisesta Olemuksesta, saksankielelle kääntänyt
Tohtori Franz Hartmann, saksankielestä
suomentanut Martti Humu, Biokustannus Oy -
Blavatsky-looshi ry - Ruusu-Ristin
Kirjallisuusseura ry, 1991.

[7] Renard, Gary R., Maailmankaikkeus
katoaa - Suoraa puhetta mielen harhoista,
edellisistä elämistä, uskonnosta, seksistä,
politiikasta ja anteeksiannon ihmeistä,
Kustannus Oy Taivaankaari, 2008.

[8] Renard, Gary R., Kuolematon todellisuutesi
- Miten vapautua syntymän ja kuoleman kierrosta,
Kustannus Oy Taivaankaari, 2009.

[9] Frostegren, Louise Minerva, Ymmärrä tunteesi -
hyväksy itsesi, suom. Riikka
Toivainen, s. 134, WSOY, 1996.

[10] Dethlefsen, Thorwald, Hyvä ja Paha -
Valittuja kirjoituksia, suom. Leena
Katila, Karisto, 1994.

[11] Vertaa Petrus Pennasen sloganiin
"Everything is perfect forever."

[21] "Aattelepa ite - ihan ite!"

Gary R. Renardin Maailmankaikkeus katoaa -kirjaan tutustuminen on saanut minut miettimään, että kannattaisikohan satsata yhä enemmän internetin ulkopuoliseen elämään. Henkinen etsintäni (teoreettisessa mielessä) on mennyt vuosien varrella usein aika lailla ööveriksi...

Voi ehkä olla että pidän nyt "bloggaamisesta lomaa", "joitakin aikoja".

"Aattelepa ite" on mielestäni Jope Ruonansuun paras kappale. Kannatan tätä periaatetta myös hengellisissä kysymyksissä. Vaikka päätyisi olemaan eri mieltä kuin minä. :)

[20] Mika Waltarin Feliks onnellinen

Päätän tältä illalta kirjallisuudesta bloggaamisen Mika Waltarin Feliks onnelliseen (1958). Tämä noin 200-sivuinen pienoisromaani kertoo muutaman päivän ajalta tilastovirkailija Feliks Tienhaaran henkisestä kehittymisestä hänen tavatessaan ihmisiä. Jo juonen näyttämöllepano kulkee yhteensattumasta toiseen, ja joistain yhteensattumista Feliks kokee merkityselämyksiä, "Jumalan merkkejä".

Romaania on sanottu suomalaisen kirjallisuuden parhaimmaksi uskonnolliseksi romaaniksi (kuten myös Waltarin toista romaania Valtakunnan salaisuus). Itse olen samaa mieltä - en ole toistaiseksi parempaan törmännyt. Mielestäni kirja avaa hyvin sitä, miltä usean uskovan ihmisen mielessä liikkuu, hänen kokiessaan rukousvastauksia ja yhteensattumia, joista kokevat merkityselämyksiä.

[19] Thorwald Dethlefsen ja rajatieto

Minulla on nykyisin hyllyssäni "esoteerisen psykologian" harrastaja Dethlefseniltä Hyvä ja Paha, Kokemuksia jälleensyntymästä ja Kohtalo on haaste. Tutustuin Hyvä ja Paha-kirjaan jo 1990-luvulla, ja pidin hänen Ykseys-filosofiastaan, jungilaisesta varjo-käsitteestään, Prometheus-mytologian selvityksestä, paha on hyvän valtaistuin-filosofiasta, - mutta en oikein niellyt hänen uskoaan muuan muassa astrologiasta.

Nyt kun minulla on nuo hänen kolme kirjaansa, tulee mieleen ajatus, että voisiko Jumala (tai jumalat tai muut "korkeammat" Voimat) todella huijata meitä _noin_ perusteellisesti.
Tuntuu, että mitä huuhaampana tiede tai tiedeuskovaiset skeptikot jotakin rajatiedon asiaa pitävät, sitä voimallisemmin Thorwald Dethlefsen kyseiseen oppiin uskoo. Tarkoitan tässä erityisesti homeopatiaa, astrologiaa ja jälleensyntymisterapiaa.

Silti tuntuu, että jotain olennaista Dethlefsen on esoterismissaan löytänyt. Jätän tällä kertaa yrittämättä kiteyttää, että mitä.

[18] Leo Tolstoin Ylösnousemus

Leo Tolstoin Ylösnousemus käsittelee kertakaikkisen parannuksen teon psykologiaa. "Ylösnousemus" on vähän huono suomennos, koska tolstoilainen kristinuskon muoto keskittyy tämänpuoleisuuteen, eikä Tolstoi uskonut kuolemanjälkeiseen elämään. Venäjän kielen sana воскресение tarkoittaa myös muun muassa heräämistä tai havahtumista.

Kyseessä olevasta kirjasta suosittelen lukemaan ainakin 20-30 viimeistä sivua, ja ehkä vankien jumalanpalveluksen kuvauksen. Kirjan lopulla Tolstoi esittää oppinsa, joka koostuu noin suurin piirtein Uuden testamentin Matt.18: 21-35 ja Vuorisaarnan Matt.5:21-48 pohjalta. Noita Vuorisaarnan kohtia noudattamalla Tolstoin mukaan tulisi Jumalan valtakunta maan päälle, jos ihmiset kasvatettaisiin niitä noudattamaan. Hänen mukaansa Vuorisaarnan käskyt ovat yksinkertaisia, selviä, ja täysin käytännössä noudatettavia.

Koen Leo Tolstoin ja Fjodor M. Dostojevskin ansioiksi sen, että he ovat mielestäni merkittävästi hahmottaneet sitä kuvaa, millainen maailma parhaimmillaan eettisesti _voisi_ olla.

[17] Dostojevskin isä Zosima

Minusta tuntuu, että onpa ihmisen uskonnollinen tai hengellinen suuntautuminen melkein mikä tahansa, Fjodor M. Dostojevskin tuotoksista kannattaa lukea ainakin Karamazovin Veljeksistä se sivukertomus, joka kertoo luostarinvanhin isä Zosiman elämästä ja opetuksista. Esimerkiksi Lea Pyykön suomennoksessa (5. painos, Karisto 1994) se sisältää sivut 403-464.

Isä Zosima-jakso kattaa muun muassa kertomuksen isä Zosiman lapsuudesta, jossa hänen nuorena kuollut isoveljensä löytää vähän ennen kuolemaansa "Elämä on paratiisi"-filosofian. Kerrotaan Zosiman nuoruusvuosilta armeijassa, ja hänen henkisestä heräämisestään juuri kun hän on menossa kaksintaisteluun. Mielenkiintoinen on tulevan isä Zosiman ja murhan tehneen miehen väliset keskustelut, jotka kuvaavat salatun rikoksen tunnustamisen ja julkiripin psykologiaa, sekä sitä, miltä tuntuu salata joku oma vakava rikos. Lisäksi käsitellään ihmisen eristäytyneisyyttä muista ihmisistä.

Zosiman opetuksissa on vahva sävy, että kaikki ihmiset ovat vastuussa omien rikostensa lisäksi kaikkien puolesta. - ettei voi olla kaltaistensa tuomarina. ja tuomarin on itse tunnustettava
ensin olevansa samanlainen rikollinen kuin tuomittavakin, ja itse ehkä onkin syypää toisen ihmisen rikokseen. Vasta kun on tajunnut tämän, voi itsekin olla tuomarina.

Toinen hyvä kohta Karamazovin Veljeksissä on ateisti Ivan Karamazovin suuhun kirjoitettu tarina Suurinkvisiittorista, joka muun muassa filosofi Georg Henrik von Wrightin
Dostojevski-esseessä (mm. Ihminen kulttuurin murrroksessa) mukaan kertoi Dostojevskin sisimmät tunnot uskonnosta.

[16] Ajatuksia aiheesta, että mitä mahdollisesti kuoleman jälkeen

Kristinusko väittää, että kuoleman jälkeen ihmiset jaetaan kahteen osaan. Toiset pääsevät ikuiseen autuuteen, taivaaseen, laulamaan kyllästymättä ikuisesti kiitos- ja ylistyslauluja jumalalleen. Toiset taas joutuvat ikuiseen kidutusrangaistukseen helvettiin ja lopullisesti eroon jumalasta. Minun on vaikea uskoa, ikuisen rangaistuksen olevan missään tilanteessa oikeutettu äärellisistä rikkomuksista. Kristinusko käytännössä väittää, että jos yksilöllä on "uskomisbitit" aivoissa oikeassa asennossa, niin yksilö pääsee ikuiseen euforiaan ja välttää ikuisen kidutuksen.

Jos tavallisella kaupunkilaisjärjellä ajattelee kuolemaa, ihmisruumis hajoaa haudassa tai polttouunissa, ja ihmisen tietoisuus sammuu olemattomiin, tilaan, jossa se oli ennen niiden sukusolujen kehittymistä, joista hän hedelmöityksessä alkoi kehittyä. Toki rajan voisi tarkemmin vetää siihen, kun sikiön tietoisuus "alkoi", mutta se nyt tässä ei ole niin olennaista. Jos ateismi on totta, niin näinhän se menee. Ainakaan ruumiimme ei näytä selviävän kuolemasta.

Jos taas persoonallinen Jumala ja/tai jumalia on olemassa, on tietysti edelleen se vaihtoehto, että sielumme ja tietoisuutemme eivät pelastu kuolemalta (esimerkkinä Uuden testamentin saddukeukset). Vaikka meistä olisi "ikuisuudessa" tai "taivaassa" täydelliset kopiot, jotka eivät kokisi kuolemaa, pelastaisiko se sitten meidän omat, tämänpuoliset tietoisuutemme? Vaikea sanoa. Identtisillä kaksosillakin on omat persoonansa ja tietoisuutensa.

Hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa, New Age ja teosofia -piireissä uskotaan karman lakiin ja jälleensyntymisiin. Näin tekemällä tämä maailma, joka tuntuu olevan kuin suuri sielujen mielisairaala, oikea epäoikeudenmukaisuuden ruumiillistuma, väännetään opillisesti oikeudenmukaiseksi paikaksi. Friedrich Nietzsche toteaa Antikristuksessa, että kristinusko lupaa kaiken, muttei pidä mitään. Buddhalaisuus taas ei lupaa mitään, mutta pitää kaiken. Tämä onkin ateistin kannalta aivan oikea oivallus. Buddhalaisuudessa halutaan jälleensyntymisistä eroon ja Nirvanaan, sammumiseen, ja ateistin kannalta katsottuna näin juuri käykin, tosin niitä jälleensyntymisiäkään ei hänen kannaltaan ole ollut olemassa.

Olen itse aiemmin karsastanut eetillistä karman laki-oppia ja jälleensyntymisoppia, mutta olen nyt viime vuosina suhtautunut niihin huomattavasti suopeammin. Olen ajatellut, että tarvitsemme ehkä monta elämää oppiaksemme läksymme tästä maapallosta, ennen kuin menemme mahdollisesti kohti uusia seikkailuita.

Jos edes suunnilleen kristinuskon kaltainen tai muu persoonallinen Jumala kuitenkin on olemassa, minusta tuntuu, että se, pelastuuko ihmissielu kuolemasta, on jollain tavalla kytköksissä siihen, pystyykö Jumala (tai jumalat) näkemään nyt suoraan meidän päämme sisään, - näkeekö hän joka hetki tunteemme, ajatuksemme, tekomme ja niin edelleen. Jos taas Jumala (tai muut "korkeammat" voimat) eivät näe aivojemme sisään, tai, näkevät sinne epäsuorasti vain sillä perusteella, että tietävät kaiken (kulloisetkin tunteemme, ajatuksemme jne.) etukäteen, näyttää siltä, että olisimme vain kenties itsemme kopioita, joiden tietoisuuksien on määrä sammua kuolemassa lopullisesti.

Spekuloin vielä tilannetta, että jos Jumala, jumalat tai muut "korkeammat" Voimat
näkevät , kuulevat ja tuntevat suoraan meidät. Yksi vaihtoehto on se, että kommunikoimme Jumalan kanssa joillakin "taajuuksilla", joita vastaavia luonnonlakeja ei ole ainakaan vielä löydetty. Tämän vaihtoehdon jätän käsittelemättä, koska en ole löytänyt siitä itselleni ajatuksenruokaa, ja lisäksi ei ole tiedossani, että ihmisaivoista löytyisi mitään "jumala-antenneja".

Niinpä sitten päästään siihen toiseen vaihtoehtoon, jolle filosofi ja piispa George Berkeley varmaankin nauraa haudassaan, että olemme Jumalan, jumalien tai muiden "korkeampien" Voimien kannalta virtuaalitodellisuudessa. Filosofit ovat yrittäneet vastata skeptiseen argumenttiin, joka esittää että olisimme aivoja ravinneliuoksessa, johon hullu tiedemies syöttäisi koko harhamaailman. Itse olen spekuloinut, että olemme ehkä keskeytyssilmukoissa pyöriviä
ohjelmistoja "sähköaivoisissa" robotinpäissä littanalla planeetalla, ja näemme unta biologisesta elämästä Linnunradan maapallolla, ja kenties universumin kaukaisin kohta on oikeasti fyysisesti muutaman millimetrin päässä meistä.

No, tämä oli tämmöistä erehtyvän ihmisen pohdintaa 2000-luvun alun käsittein.
Mielestäni internetin, tietokonepelien ja elokuvien virtuaalimaailmat ovat hieman muuttaneet teologisten hypoteesien mietimisen tilannetta.

[15] Mietteitä kristinuskosta (osa 2)

Lisäksi skeptisyyttä kristinuskon dogmien suhteen aiheuttaa tietenkin tiukan kaksijakoinen vuohet ja lampaat, taivas ja helvetti -filosofiat. Jotkut kristityt ajattelevat, että Jumala on niin pyhä, että pienikin rikkomus tätä vastaan ansaitsee ikuisen rangaistuksen. Itselleni tämä logiikka ei ole kyllä auennut koskaan. Ja jos ajattelen Jeesuksen ristinkuolemaa, on mahdotonta käsittää, mikä Jumalassa "tyydyttyi", kun hän näki "viattoman ihmisen" kärsivän ruoskintaa ja kidutuksen ristillä kuoliaaksi. Jos yritän ajatella asiaa, niin tulee mieleen, että juutalaisuudesta peräisin ollut eläinten uhraaminen loppui. Ja jos ihmiset sopivat keskenään että "tuo tapahtuma" sovitti meidän synnit, niin "olkoot meidän syntimme sitten tuolla sopimuksella sovitetut ja kohdellaan sitten vain toisiamme rakkaudellisesti ja anteeksiantavasti " -- Mutta tulee mieleeni - mitähän Jumala koko sovitusopista ajattelee? Vaatiiko Jumala meiltä todella "uskonaikakonetta"?

Mohandas Gandhi (muistinvaraisesti Unto Tähtisen Mitä Gandhi todella sanoi-kirjasta) oli sitä mieltä, että hänelle ei ollut niin kovin tärkeää se, oliko muun muassa hindulaisuuden Bhagavad Gitassa esiintyvä Krishna oikeasti historiallinen henkilö vai ei. Ehkä myös buddhalaisuudessa paremminkin riittää se, että valaistuminen on jonkinmoinen oikeasti olemassa oleva psykologinen ilmiö, ja itse Buddha ei tarinoiden mukaan pitänyt omaa henkilöhahmoaan niin hirveän tärkeänä. Kristinuskossa puolestaan Jeesus Nasaretilaisen hehkilöhahmo on käytännössä aivan kaiken keskiössä, vaikka filosofi Ludwig Wittgenstein eräässä yhteydessä spekuloikin, että (muistinvaraisesti) uskon ei tarvitsisi _välttämättä_ menettää mitään, vaikka tarinat Jeesuksesta paljastuisivat saduiksi. Mutta uskon, että käytännössä niin kävisi - toisin kuin idän panteistisille uskonnoille, hindulaisuudelle ja buddhalaisuudelle.

Epäilemättä kristinuskon hyviä ja kauniita puolia ovat jumalallinen agapee-rakkaus, armeliaisuus, anteeksianto ja mahdollisesti rauha uskovan sydämessä. Galatalaisille
5:22-23 sanoo : "Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä" [Kirkkoraamattu 1992].

Kenties onneksemme Uuteen testamenttiimme on kirjattu 1.Joh. 4:8 ja 1.Joh.4:16
sanat "Jumala on rakkaus", ja evankeliumeiden Jeesus kehottti useaan otteeseen uskovia rakastamaan lähimmäisiään ja vihollisiaan ja antamaan kaikille anteeksi.

Itse en kuitenkaan lue itseäni tällä hetkellä kristityksi. Olen panenteisti (varauskontona panteismi). Minulle Jumala on kaikki mikä on olemassa. Maailman pyhät kirjat ovat hyviä myytti- ja mytologialähteitä, mutta minulle niiden tarinoiden mahdollinen historiallisuus tai historiattomuus ovat sivuseikkoja. Uskontoni on kuitenkin sivuseikka, tärkeämpää minulle on uskoni. Uskon muun muassa että monet Jeesuksen vuorisaarnan moraalineuvot ovat hyviä. Itse asiassa jopa tuntuu, että Vuorisaarnan moraalineuvot voi käsittää "Jeesuksen määräämän käskyluettelon" sijasta ikään kuin kuvauksena siitä, millaiseksi Jumalan rakkaudessa ja armossa elävän elämänkatsomus ikään kuin spontaanisti muotoutuu siinä prosessissa, kun yksilö opettelee rakastamaan.

Alan olemaan valmis pitämään taukoa tämän kirjoittamisessa. Kenties lopetan tähän. Huomaan, että olen melkoisen silkkihansikkain käsitellyt tätä länsimaiden pääuskontoa, kristitinuskoa, jolla on takanaan verinen historia, noitavainot ynnä muuta. Vanha testamenttikin on tarinoiltaan hyvin verinen kirja, kiivaan Jumalan kirja, - toisaalta se ei kuitenkaan niin julista ikuista rangaistusta helvetissä kuin Uusi testamentti.

[14] Mietteitä kristinuskosta (osa 1)

Olen tuntenut elämäni aikana muutaman muslimin. Jos olen tulkinnut ja ymmärtänyt heidän uskontoaan oikein, hyvin suuri osa muslimeista kasvatetaan lapsesta asti siihen katsomukseen, että Jumalan olemassaolo on heille aivan itsestäänselvä asia. Jos muistan oikein, Jumalan olemassaolon epäily on heidän piirissään suuri synti.

Pääpiirteittäin toisin on kristinuskossa. Uskon, että ylivoimaisesti suurin osa kristityistä ovat itse asiassa pohjimmiltaan oman uskontonsa suhteen skeptikkoja. Filosofi, kirjailija ja teologi Søren Kierkegaard piti sellaista kristittyä, jolta puuttuu epävarmuus (skeptinen komponentti) uskostaan, esteettisenä reippailijana, saatananmoisena jätkänä, joka, epäolennaisesti sanottuna, tahtoo veljeillä Jumalan kanssa, mutta, olennaisesti sanottuna, ei ole minkäänlaisessa suhteessa Jumalaan. (Lähde: Jaakko Heinimäki, Pyhä nauru, 3. painos, Keuruu, 2003, s.17)

Omat huomioni puhuvat siihen suuntaan, että jos "keskimääräinen skeptikkokristitty"; kirkkoihin tai muihin kristillisiin seurakuntiin kuuluva kristitty, saa yhtäkkiä täyden uskonvarmuuden, hänellä helposti ainakin joksikin aikaa menee niin sanotusti pää sekaisin. Niinpä länsimaiden mielisairaaloiden suljetuilla osastoilla onkin tämän tästä itseään messiaaksi, Jeesukseksi tai Neitsyt Mariaksi uskovia. Vapaat kristilliset suunnat (Suomessa) osaavat käyttää "äskettäin voimallisesti uskoontulleita" usein todistuspuheiden pitäjinä ja niin edelleen - ja muutenkin seurakuntayhteys auttaa pitämään heitä helpommin "terveissä uomissa", kunnes uskonhumala on laantunut. "Raitis luterilaisuus" (Suomessa) taas ei yleensä osaa ymmärtää ns. "hihhuloitsijoita", ja nämä jäävätkin monesti yksin seurakunnassaan, ja he alkavat joissain tapauksissa jonkinmoisessa kiihtymistilassaan luoda omia "teologioita", joissa he kuvittelevat olevansa jotain tärkeitä hahmoja Jumalan suunnitelmissa. Uskonkiihtymystiloissa koetut merkityselämykset ja ristiriidat esimerkiksi evankeliumin Jeesuksen moraalineuvojen ja ihmisten käytännön käyttäytymisen välillä saavat useiden mielet särkymään.

Siis siinä, että useimmat kristityt ovat käytännössä skeptikkoja, on hyviä puolia; suuret ihmismassat pysyvät mielisairaaloiden ulkopuolella. Monet kristityt rukoilevat Jumalaa antamaan heille uskonvarmuuden, mutta heille sanoisin, että "ole vähän varovainen mitä toivot - se näet voi toteutua."

Mistä kristittyjen massaskeptismi sitten johtuu? Nähdäkseni ennen kaikea siitä, että kristinusko on muinaisiin historian tapahtumiin perustuva ja niihin voimakkaasti ankkurissa oleva uskonto. Usea kristitty voi pitää Aadamin ja Eevan paratiisia symboolisena kertomuksena, mutta mitä lähemmäksi mennään Jeesus Nasaretilaisen ristiinnaulitsemista ja väitettyä ylösnousemusta, sen historiallisempaa "pitää" Raamatun tekstin olla. Kristityillä ei kuitenkaan ole mitään
aikakonetta mennä Raamatun tapahtumia ja dogmeja tarkistamaan. Räisänen-Saarinen: Raamattutieto-kirjan mukaan vanhimmat säilyneet katkelmat Uudesta testamentista ovat Johanneksen evankeliumista ensimmäisen vuosisadan lopulta. Niinpä on ainakin järkiperäisesti ajateltuna hyvin vaikea tietää, oliko esimerkiksi evankeliumin Jeesuksen veden muuttaminen viiniksi historiallinen tapahtuma vai ei. Moni uskova on niin yksinkertainen ajatuksissaan, että kuvittelee Jumalalle olevan mahdotonta huijata heitä, ja siksi Raamattu on heidän mielestään totta kannesta kanteen. Huijaaminen ulkoistetaan saatanalle ja demoneille.

[13] Omnigravismi eli "kaikentärkeysoppi"

Omnigravismi on Jukka K. Korpelan 19.1.2007 "puolivakavissaan" sfnet.keskustelu.kieli -keskusteluryhmässä ehdottama termi käsitteelle, jonka esitin kyseisessä keskusteluryhmässä 19.1.2007. (omnis = kaikki, gravis = painava, tärkeä).

Kyseessä on lyhyesti sanottuna katsomus, jossa kaikki maailman tapahtumat katsotaan olevan tärkeitä, - ja erityisesti tulevaisuuden kannalta katsottuna.

Olen jo esittänyt tämän suuntaista filosofiaa kotisivujeni Elämänfilosofiaa-tekstissäni; olemme osa todellisuuden syy-seurausverkkoja ja luomme valinnoillamme koko ajan tulevaisuutta ainakin siinä tapauksessa, jos meillä on edes vähääkään vapaata tahtoa ja mahdolliset "korkeammat" Voimat eivät peukaloi todellisuuden syy-seuraus-verkkoja siten, että valintojemme seurauksien vaikutus tulevaisuuteen jotenkin kumoutuisi.

En tarkoita tällä kuitenkaan, että tarvitsisi kuluttaa suurta määrää aikaa miettimällä jotain semmoista, että voivatko perhosten siiveniskut mahdollisesti aiheuttaa jonkin ajan kuluttua hirmumyrskyjä toisella puolella maapalloa. Tai esimerkiksi sitä, että voiko yksittäinen tapahtuma universumimme toisella laidalla vaikuttaa meihin -- toki voi, ainakin jos todellisuutemme on jumalallinen simulaatio(ali)todellisuus... Mutta ihmistodellisuus ja ihmisten valinnat todennäköisesti uskoakseni vaikuttavat jo siinä määrin tulevaisuuden kehkeytymiseen, että ne kaikki ovat tärkeitä. Vaikuttavat siihen, ketä syntyy tänne tulevaisuudessa ja niin edelleen.

[12] Muistiinpano ihmisten valintojen tragiikasta

Juuri mikään ei tunnu inhimillisemmältä kuin se, että ihmisinä joudumme koko ajan tekemään valintoja, joista koemme olevamme vastuussa tai syyllisiä. Meitä ohjaavat valinnoissamme elämänkokemuksemme, harkintamme, kasvatuksemme, koulusivistyksemme ja niin edelleen.

Mutta valitsemmepa sitten yksittäisessä tilanteessa niin tai näin: voimmeko uskoa, että maailma muuttuu yhtään sen paremmaksi tai huonommaksi, kun valitsemme niin kuin valitsemme?
Vähänkin kun asiaa ajattelee, niin tuloksena on se, että ei ole mitään syytä uskoa asian suhteen niin tai näin. Jokainen valintamme näet tulee osaksi todellisuuden syy-seuraus-verkkoja, ja tuloksena on joka tapauksessa sekä hyviä että huonoja seurauksia.

Ja vaikka tarkastelisi vain valinnan "keskipitkänajan" seurauksia, monesti "hyvä teko" voi poikia todella ikäviä seurauksia, joita ei olisi sattunut, jos olisimme alunperin valinneet mielestämme "huonommin".

Jos ylipäätään on eroa "hyvällä" tai "pahalla", niin hyvät teot voivat ainoastaan tilastollisesti kehittää maailmaa "parempaan suuntaan".

[11] Profeetoille ja tuleville uskonnonperustajille - ajatusleikki

Juolahti mieleen seuraava lyhyt kuvitteellinen puhe.

"...Hyvä herrasväki, te siellä 10 000 vuotta tulevaisuudessa! Kuten tiedätte, perustin 2000-luvun alussa uskonnon nimeltä Zzz. Minun aikanani vitsailtiin, että jos perustaa hengellisen yrityksen, voi rikastua miljoonilla, kun taas huolellisella uskonnonperustamisella voi hankkia tililleen miljardeja.

Arvaan että te siellä olette alkaneet skitsoilla, että olinko minä ollenkaan historiallinen henkilö vai en, vaikka minusta jäi talteen kirjoituksia, valokuvia ja videonpätkiä. Kuulkaa: Jumalaa, jumalia tai muita "korkeampia" voimia kuin ihminen ateistisen naturalistisesti käsitettynä, ei voi vähempää kiinnostaa, uskotteko te minun olleen historiallinen henkilö vai ette. Ei ole väliä ovatko "myytit" minusta oikeasti tapahtuneet vai ovatko ne satua. Jos kertomukset ja dokumentit minusta antavat teille vielä jotain, niiden on pelattava teidän ajassanne, teidän nykyhetkessänne. Saatte ihan vapaasti edelleen skitsoilla, loiko Jumala maailman viime torstaina (teidän aikakaudellanne). Onko maailma luotu jossain historian pisteessä dinosaurusluineen päivineen ja niin edelleen...

Jumalaa ei säväytä se, miten uskomisbitit ovat aivoissanne. Hyvä herrasväki, ette tarvitse uskonaikakonetta, jolla voitte uskoa muinaisia kertomuksia todella tapahtuneiksi. Sen sijaan yrittäkää opetella rakastamaan ja armahtamaan, itseänne ja muita. Eri ihmisillä on perintö- ja muista kasvutekijöistä sekä erilaisista elämänkokemuksista johtuen erilaiset edellytykset rakkauteen, ja niinpä onkin Jumala ainoa mahdollinen "oikea" tuomari, joka näkee ihmisen suhteessa hänen edellytyksiinsä.

Hyvä herrasväki, elän vielä aikaa, jolloin asioita luokiteltiin tiukahkosti hyviksi ja pahoiksi,
eli siis jatkoimme erään pyhän kirjan alun mukaista hyvän ja pahantiedon puun hedelmien syömistä. Kuoleman jälkeisestä olotilastamme annettiin ymmärtää, että se on joku ikuinen autuus tai ikuinen rangaistus. Mielisairaaloiden suljetulla osastolla vahvassa maniassa oleva potilas voi kysyä jatkuvasti oletko hänen ystävänsä vai vihollisensa.

Toivottavasti, te hyvä herrasväki siellä 10 000 vuoden päässä, olette jo tajunneet, että me ihmiset elämme tällä maapallo-avaruusaluksellamme yhdessä. Vaikutamme jo pelkällä olemassaolollamme koko ajan toistemme elämiin, ja siihen, ketä tänne tulevaisuudessa syntyy. Välttäkää jo tästäkin syystä rajaamasta yhden atomijoukon todellisuudesta ja julistamalla tuo atomijoukko syylliseksi...."

Kyseessä oleva individi jatkoi puhettaan vielä sydämensä kyllyydestä , mutta minustakin tuntuu, että voimme lopettaa tähän.

[10] Moraali ja moralismi

Netistä löytyy jonkun anonyymin (tai useiden anonyymien) kirjoittama teksti:

"Thirty Minutes to Enlightenment - The Demystification of Zen - A Definitive Guide to the Realization of Nirvana - a Post Cultural, Post Existential, Zen Encounter" Noilla hakusanoilla pitäisi löytyä.

Teksti antaa ymmärtää, että meidän pitäisi tyystin lopettaa asioiden arvottaminen. Pitäisi lopettaa arvojen, moraalin ja etiikan käyttö, ja katsella asioita ja tapahtumia "sellaisina kuin ne ovat", ilman niiden arvottamista. Teksti sanoo, että ihmisten kärsimykset johtuvat liittymisestämme arvoihin, moraaliin ja etiikkaan. Lyhyt siteeraus:

"The illusionary concepts of values, morals and ethics exist so that we may judge, separate and divide, and then pit the one side against the other. This enables the persons involved to feel either superior or inferior as the case may be. This is the underlying motivation for all cultural-existential activity."

Tämä on mielestäni erittäin hyvin sanottu. Mutta kaikesta moraalista luopuminen ei tunnu kuitenkaan järkevältä. Se olisi vähän kuin hammaslääkäri poistaisi kaikki hampaat sen sijaan, että paikkaisi ne, joissa on reikiä. On kyllä mielestäni totta että Raamatun kertomus Hyvän ja Pahan tiedon puusta, on erittäin osuva. Me ihmiset elämissämme jatkuvasti "syömme tuon puun hedelmää", ja suuri osa kärsimyksistämme johtuu siitä. Perustelemme valintojamme, mutta monissa tapauksissa olisi myös perusteita valita jotenkin toisin. Niinpä sitten vallitsee ideologioiden sota maailmassa - kaikki luulevat olevansa (omilla perusteillaan) oikeassa.

Edellä mainitussa tekstissä on rakentavaa se, että se vastustaa moralismia. Hyvin moni ihminen "saatanallisesti" vertailee itseään toisiin ihmisiin, ja toisia itseensä. Aina löytyy itseä huonompia ihmisiä, jos ei muista, niin ainakin yhteiskunnan halveksittavimmista rikollisista...

Esoteerisen psykologian harrastaja Thorwald Dethlefsen kuitenkin kirjoitti kirjassaan Hyvä ja Paha, että ajatukset tyyliin "Minä en koskaan voisi tehdä noin", on varmin tapa estää oma valaistuminen. Mohandas Gandhi kertoi kilvoitelleensa sen suhteen, että ei vihaisi yhtään ihmistä.

Kaikki me ihmset koko ajan uskomme, ajattelemme ja toimimme sisäisen todellisuutemme kannalta mielekkäästi. Jos kohtalo tai Jumalan/jumalien tahto olisi mennyt toisin, voisimme olla nyt kenen tahansa - maailman syntisimmänkin - ihmisen housuissa. Mistä sitä tietää, vaikka joku itsepäinen ylijumaluus pistäisi meidät elämään kaikkien toistemme elämät, jotta oppisimme kantapään kautta, kärsimyksen kautta, kohtelemaan "oikein" toisia olioita.

[9] Toisen pääsiäispäivän mietteitä 2009

Esimerkiksi Matrix-elokuvan ja internetin virtuaalimaailmojen "modernit mythokset" ovat muuttaneet kykyämme ymmärtää hengellisiä kysymyksiä. Kun aiemmin Jumalan taivas tuntui unenomaiselta ja oma maailmamme konkreettiselta, nyt voimme ymmärtää, että oma maailmamme voi olla unenomaista harhaa joltain toiselta olemassaolotasolta katsottuna.

Tämä todellisuus voi esimerkiksi olla joku jumalallinen kokeilu, jossa jumalat on pistetty inkarnoitumaan ihmisiksi tähän mahdollisimman ateistiselta vaikuttavaan maailmaan.

[8] Lankalauantain 2009 mietteitä

Lisäsin juuri kotisivuilleni pari tekstiäni, jotka olin jo joku aika sitten kirjoittanut. Kotisivuni teksteissä alkaa jo olla asioiden toistoa melkoisesti. Voi olla että sinne ei ehkä ole tulossa lähiaikoina enää lisää pohdintoja.

Alkaa nyt näyttää lupaavasti siltä, että urani itseoppineena "uskonnonfilosofina" on menossa mukavasti kohti loppuaan. En usko, että pystyisin keksimään enää mitään olennaista tällä saralla.

Kun ottaa lähtökohdiksi oletukset, että jumalat tms. korkeammat voimat voivat rajatta huijata ihmisiä ja toisiaan - ja kun olettaa, että tämä todellisuus voi olla korkeampien voimien kannalta virtuaalitodellisuus, tuntuu, että on mahdollista keksiä mielikuvitusta, järkeä ja intuitiota käyttämällä monia ratkaisuhypoteesejä useisiin teologian ongelmiin. Jopa vaikeimpiin teologian ongelmiin. Mutta ne ovat mielikuvituksen tuotteita.

Moni uskova kristitty haluaisi käännyttää koko maailman Jeesus-uskoon, mutta häneltä ehkä on jäänyt huomaamatta, että entäs jos Jumala tai jumalat nimenomaan haluavat, että täällä on skeptikkoja, ateisteja ja kaiken sortin uskovia... Voi olla Jumalan tahto, että Hänen olemassaolonsa ei näyttäydy tieteellisissä tutkimuksissa ja julkisissa tarkastuksissa.

Moni uskova kristitty kertoo, että heti uskoontullessa ja tai heti sen jälkeen, hän on "tajunnut että Raamattu on totta". Itse olen huomattavasti skeptisempi. Meillä ei ole aikakoneita mennä katsomaan, mitä siellä oikeasti on tapahtunut tuhansia vuosia sitten. Omia kokemuksiani olen selittänyt kotisivuni "Miksi uskon?"-tekstissä. Niiden perusteella ja synkronistisiä yhteensattumaelämyksiä kokeneena voin vain sanoa, että minä itse olen vakuuttunut, että on todella "jotain korkeampaa", kuin ihminen ateistisen naturalistisesti käsitettynä.

[7] Pari reunamerkintää Vuorisaarnasta

Leo Tolstoi kiteytti romaanissaan Ylösnousemus Jeesuksen opit "viiteen käskyyn", jotka hän ammensi evankeliumien Jeesuksen Vuorisaarnan kohdista Matt.5:21-48.

Itse olen yrittänyt erityisesti miettiä kohtaa Matt.5:23 "Jos siis olet viemässä uhrilahjaasi alttarille ja siinä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa. Mene sitten vasta antamaan lahjasi." Tulkitsen tässä, että "lahjan vieminen alttarille" voisi esimerkiksi tarkoittaa - kuten Leo Tolstoi väittää - rukoilemaan menemistä.

Tuntuu, että tämä raamatunpaikka on yleisperiaatteena ihan hyvä, mutta tässä todellisuudessa yksittäinen ihminen voi joutua kummallisiin tilanteisiin, joissa "kun toiselle kumarrat, niin toiselle pyllistät". Lisäksi joissain tilanteissa ei ehkä kannata vanhoja asioita enää loputtomiin vatvoa mielessään. Jos sinua raskaana painaa menneisyyden huonot tekosi, katso vaikka Clint Eastwoodin ohjaama ja David Peoplesin käsikirjoittama westernleffa Armoton (englanniksi Unforgiven), joka on kyllä melkoinen moraliteetti ja kerta kaikkiaan paras näkemäni lännenelokuva tähän asti. Muista, että kaikki meidän ihmisten teot (pidettiinpä niitä missä määrin huonoina tai hyvinä), ikään kuin hautautuvat todellisuuden syy-seurausverkkoihin ja tulevaisuus _iloineen_ ja suruineen menee aina sen mukaan mitä aiemmin on tapahtunut. Tietysti voidaan spekuloida, voivatko "yliluonnolliset voimat" peukaloida näitä syy-seurausverkkoja, mutta en nyt tässä käsittele sitä.

Matt.5:38 "älkää tehkö pahalle vastarintaa" ymmärrän aika kirjaimellisesti. Leo Tolstoi ja Friedrich Nietzsche (kirja Antikristus) pitivät tätä kohtaa avaimena koko evankeliumien Jeesuksen moraalifilosofiaan.

Matt.5:48 "Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isännne on täydellinen". Tämän virkkeen konteksti on "vihollisen rakastamisessa", ja huolimatta dogmihistoriasta, uskon että täydellisyyttä on juuri se, että pyrkii rakastamaan kaikkia.

Kaiken kaikkiaan minusta tuntuu, että Vuorisaarna on kuin kuvaus sellaisen henkilön mielenmaisemasta, joka "elää sisäisessä Jumalan valtakunnassa", Jumalan armossa ja ehdottomassa rakkaudessa. Tällaisen henkilön elämän- ja maailmankatsomus ikään kuin spontaanisti asettuu kohti Vuorisaarnan moraalineuvoja siinä prosessissa, jossa hän opettelee rakastamaan.

[6] Ajatella mitä puhuu vai puhua mitä ajatella?

Mikä siis oli se oivallus, jonka ystäväni avustuksella sain? Katso edellinen blogimerkintäni. Jos me maapallon ihmiset emme olisi mieleltämme aivan näin sairaita, kuin todellisuudessa olemme, me pyrkisimme huomattavasti suurempaan rehellisyyteen ja suoruuteen suhteessa suulliseen ulosantiimme, ajatuksiime ja tunteisiimme.

Meidät on opetettu lapsesta pitäen "pitämään turpamme kiinni". Meidät ohjelmoidaan ja opetetaan olemaan hyvin huolissamme siitä, mitä muut ihmiset meistä ajattelevat, millainen on kunniamme ja maineemme muiden ihmisten silmissä.

Loppupeleissä tällaisillä asioilla ei ole kovin paljoa tekemistä edes onnellisuuden kanssa. Onnellisuushan on sitä, että viihtyy ajatustensa parissa. Sillä ei ole kovin suurta väliä, mitä muut ihmiset sinusta ajattelevat, puhuvat paskaa selän takana tms.

Niin, miten siis lihavan kannattaa reagoida, jos hänen ulkonäköään pilkataan? Kannattaa kusipäälle antaa "kusipäistä" palautetta. Voi olla ihan asialinjalla. Voi esimerkiksi kertoa hiukan suuttuneena, että jos kaverillasi olisi syöpä, niin pilkkaisitko tosissaan häntä, että toivottavasti kuolet syöpääsi? Tarkoitatko naurullasi, että toivottavasti kuolen lihavuuteeni? jne. jne. jne.

[5] Lihavien pilkkaaminen

Olen itse hyvin vaikeasta ja sairaalloisesta ylipainosta kärsivä mies. Jotkut minua tuntemattomat ihmiset ovat joskus jopa aluksi kokeneet, että massiivinen lihavuuteni, ulkonäköni, ovat muka jotenkin ristiriidassa ajattelunlahjojeni kanssa. Ikään kuin lihavat olisivat tyhmiä ihmisiä. Olen lukenut Antti Heikkilän kirjasta Riippuvuus - Valheiden verkko, että tietty luonteen lujuus ja jääräpäisyys päinvastoin voi ylläpitää riippuvuuksia, kuten minulla massiivisten annoksien syömistä ja tupakan ketjupolttoa. Onneksi minulla ei ole tupakan lisäksi tässä nyt muita päihdeongelmia.

Joudun jopa lähikaupassa nyt käymään kevyen jakkaran kanssa, kun selkäni on niin kipeä. Tätä menoa varmaan olen haudassa 5-10 vuoden päästä, mitä asiaa olen alkanut viime aikoina ihan oikeasti, pala palalta, tiedostaa.

Mutta itse asiaan: Noin puoli vuotta sitten tutustuin erääseen toiseen miespuoliseen henkiseen etsijään täällä netissä. Lihavuuteni tuli esille, ja satuin kertomaan halveksivani sellaisia kusipäisiä ihmisiä, jotka nauroivat tai pilkkasivat lihavuuttani. Kaverini kysyi: "miten reagoit siihen"? Minä sanoin suurin piirtein näin: "Tunnen hetken sisäistä raivoa, mutta kävelen pois ulkoisesti reagoimatta."

En olisi millään voinut uskoa etukäteen, miten uusi tuttavuuteni tähän reagoi. Kuvittelin, että hän ilmaisisi minulle henkistä tukea myötäilemällä käytöstäni.

Hän sanoi: "Olen mieluummin sellaisten kusipäiden seurassa kuin sinun seurassasi"!!!

Minä ajattelin: "Mitä?" Ja seuraavalla sekunnilla sain suuren oivalluksen, joka on ollut muokkaamassa osittain koko viime puolivuotista ajatteluani. Jos Jumala suo minun vielä joskus tavata tämän ihmisen, niin kumarran kyllä syvään.

[4] Ihanteet ja käytännön todellisuus

On ollut henkisesti erittäin raskas viikko. Minulla muun muassa meni hermot läheisen ystävän kanssa, ja onnistuin itse rikkomaan kaikki "Elämän lunttilappuni" moraalineuvot suutuspäissäni. Lopputulos näin yleisellä tasolla oli se, että Leo Tolstoi, Pekka Ervast ja evankeliumien ja vuorisaarnan Jeesus ovat edelleen oikeassa. Kannattaa yrittää välttää suuttumista, jos aidosti siihen vain pystyy. Se nimittäin mielestäni väistämättä perustuu itsepetokseen ja todellisuuden väärintulkintaan.

Näet muuan muassa tapahtuupa mitä tahansa, maailmankaikkeuden loppuhistoria kaikkine iloineen ja suruineen menee aina sitten sen mukaan mitä on tapahtunut kulloinkin.
Lisäksi suutuspäissään helposti tulkitsee toisen ihmisen aivan päinvastoin kuin sen jälkeen, kun kiukku on laantunut.

Evankeliumien Jeesus sanoi tarinan mukaan, että menkää ja tutkikaa, mitä tämä tarkoittaa: armeliaisuutta minä tahdon, en uhrimenoja. Anteeksiannon ja armeliaisuuden on kuitenkin parempi kummuta aidosta tahdosta antaa anteeksi,
kuin vain väkisin jostain periaatteesta.

[3] Teoriasta käytäntöön?

Minusta on viime aikoina tuntunut yhä enemmän siltä, että olen jo miettinyt niin sanottuja henkisiä ja elämänfilosofisia kysymyksiä jo melkein tarpeeksi tämän elämän ajaksi. Kun alkaa epäillä jo koko tätä universumia ja todellisuutta jumalaiseksi huijaukseksi, unennäöksi, virtuaalimaailmaksi, niin intuitiota ja mielikuvitusta käyttäen tuntuu mahdolliselta löytää mahdolliset "ja mahdottomat" ratkaisut melkein kaikkiin tärkeimpiin teologisiin ongelmiin. Jumala tietää, pystynkö enää
mitään kovin "persoonallista" enää keksimään, mutta itse yritän tähytä toistaiseksi kohti maallisten opiskeluasioiden hoitamista, loputtomien elämänfilosofisten mietiskelyjen sijaan.

Palaan tässä vielä tekstiini "Elämänfilosofiani", joka löytyy kotisivultani.

Tämän tekstin sisällön omaksuminen ja siitä yhtä mieltä oleminen ei käsittääkseni edellytä lukijalta mitään uskonnollista vakaumusta. Niinhän asiat ovat, jos mahdolliset jumalat, enkelit tms. eivät peukaloi perusteelisesti todellisuuden syy-seurausverkkoja. Uskon, että tulevaisuudessa ihmiset tajuavat perusteellisesti sen, mitä tuossa artikkelsissakin julistan. Eli että ihmiset tajuavat elävänsä täällä maailmassa yhdessä, että he ovat jatkuvasti moninaisissa vuorovaikutussuhteessa toistensa kanssa ja vaikuttavat toistensa elämiin.