Kristinusko väittää, että kuoleman jälkeen ihmiset jaetaan kahteen osaan. Toiset pääsevät ikuiseen autuuteen, taivaaseen, laulamaan kyllästymättä ikuisesti kiitos- ja ylistyslauluja jumalalleen. Toiset taas joutuvat ikuiseen kidutusrangaistukseen helvettiin ja lopullisesti eroon jumalasta. Minun on vaikea uskoa, ikuisen rangaistuksen olevan missään tilanteessa oikeutettu äärellisistä rikkomuksista. Kristinusko käytännössä väittää, että jos yksilöllä on "uskomisbitit" aivoissa oikeassa asennossa, niin yksilö pääsee ikuiseen euforiaan ja välttää ikuisen kidutuksen.
Jos tavallisella kaupunkilaisjärjellä ajattelee kuolemaa, ihmisruumis hajoaa haudassa tai polttouunissa, ja ihmisen tietoisuus sammuu olemattomiin, tilaan, jossa se oli ennen niiden sukusolujen kehittymistä, joista hän hedelmöityksessä alkoi kehittyä. Toki rajan voisi tarkemmin vetää siihen, kun sikiön tietoisuus "alkoi", mutta se nyt tässä ei ole niin olennaista. Jos ateismi on totta, niin näinhän se menee. Ainakaan ruumiimme ei näytä selviävän kuolemasta.
Jos taas persoonallinen Jumala ja/tai jumalia on olemassa, on tietysti edelleen se vaihtoehto, että sielumme ja tietoisuutemme eivät pelastu kuolemalta (esimerkkinä Uuden testamentin saddukeukset). Vaikka meistä olisi "ikuisuudessa" tai "taivaassa" täydelliset kopiot, jotka eivät kokisi kuolemaa, pelastaisiko se sitten meidän omat, tämänpuoliset tietoisuutemme? Vaikea sanoa. Identtisillä kaksosillakin on omat persoonansa ja tietoisuutensa.
Hindulaisuudessa, buddhalaisuudessa, New Age ja teosofia -piireissä uskotaan karman lakiin ja jälleensyntymisiin. Näin tekemällä tämä maailma, joka tuntuu olevan kuin suuri sielujen mielisairaala, oikea epäoikeudenmukaisuuden ruumiillistuma, väännetään opillisesti oikeudenmukaiseksi paikaksi. Friedrich Nietzsche toteaa Antikristuksessa, että kristinusko lupaa kaiken, muttei pidä mitään. Buddhalaisuus taas ei lupaa mitään, mutta pitää kaiken. Tämä onkin ateistin kannalta aivan oikea oivallus. Buddhalaisuudessa halutaan jälleensyntymisistä eroon ja Nirvanaan, sammumiseen, ja ateistin kannalta katsottuna näin juuri käykin, tosin niitä jälleensyntymisiäkään ei hänen kannaltaan ole ollut olemassa.
Olen itse aiemmin karsastanut eetillistä karman laki-oppia ja jälleensyntymisoppia, mutta olen nyt viime vuosina suhtautunut niihin huomattavasti suopeammin. Olen ajatellut, että tarvitsemme ehkä monta elämää oppiaksemme läksymme tästä maapallosta, ennen kuin menemme mahdollisesti kohti uusia seikkailuita.
Jos edes suunnilleen kristinuskon kaltainen tai muu persoonallinen Jumala kuitenkin on olemassa, minusta tuntuu, että se, pelastuuko ihmissielu kuolemasta, on jollain tavalla kytköksissä siihen, pystyykö Jumala (tai jumalat) näkemään nyt suoraan meidän päämme sisään, - näkeekö hän joka hetki tunteemme, ajatuksemme, tekomme ja niin edelleen. Jos taas Jumala (tai muut "korkeammat" voimat) eivät näe aivojemme sisään, tai, näkevät sinne epäsuorasti vain sillä perusteella, että tietävät kaiken (kulloisetkin tunteemme, ajatuksemme jne.) etukäteen, näyttää siltä, että olisimme vain kenties itsemme kopioita, joiden tietoisuuksien on määrä sammua kuolemassa lopullisesti.
Spekuloin vielä tilannetta, että jos Jumala, jumalat tai muut "korkeammat" Voimat
näkevät , kuulevat ja tuntevat suoraan meidät. Yksi vaihtoehto on se, että kommunikoimme Jumalan kanssa joillakin "taajuuksilla", joita vastaavia luonnonlakeja ei ole ainakaan vielä löydetty. Tämän vaihtoehdon jätän käsittelemättä, koska en ole löytänyt siitä itselleni ajatuksenruokaa, ja lisäksi ei ole tiedossani, että ihmisaivoista löytyisi mitään "jumala-antenneja".
Niinpä sitten päästään siihen toiseen vaihtoehtoon, jolle filosofi ja piispa George Berkeley varmaankin nauraa haudassaan, että olemme Jumalan, jumalien tai muiden "korkeampien" Voimien kannalta virtuaalitodellisuudessa. Filosofit ovat yrittäneet vastata skeptiseen argumenttiin, joka esittää että olisimme aivoja ravinneliuoksessa, johon hullu tiedemies syöttäisi koko harhamaailman. Itse olen spekuloinut, että olemme ehkä keskeytyssilmukoissa pyöriviä
ohjelmistoja "sähköaivoisissa" robotinpäissä littanalla planeetalla, ja näemme unta biologisesta elämästä Linnunradan maapallolla, ja kenties universumin kaukaisin kohta on oikeasti fyysisesti muutaman millimetrin päässä meistä.
No, tämä oli tämmöistä erehtyvän ihmisen pohdintaa 2000-luvun alun käsittein.
Mielestäni internetin, tietokonepelien ja elokuvien virtuaalimaailmat ovat hieman muuttaneet teologisten hypoteesien mietimisen tilannetta.
maanantai 28. syyskuuta 2009
lauantai 26. syyskuuta 2009
[15] Mietteitä kristinuskosta (osa 2)
Lisäksi skeptisyyttä kristinuskon dogmien suhteen aiheuttaa tietenkin tiukan kaksijakoinen vuohet ja lampaat, taivas ja helvetti -filosofiat. Jotkut kristityt ajattelevat, että Jumala on niin pyhä, että pienikin rikkomus tätä vastaan ansaitsee ikuisen rangaistuksen. Itselleni tämä logiikka ei ole kyllä auennut koskaan. Ja jos ajattelen Jeesuksen ristinkuolemaa, on mahdotonta käsittää, mikä Jumalassa "tyydyttyi", kun hän näki "viattoman ihmisen" kärsivän ruoskintaa ja kidutuksen ristillä kuoliaaksi. Jos yritän ajatella asiaa, niin tulee mieleen, että juutalaisuudesta peräisin ollut eläinten uhraaminen loppui. Ja jos ihmiset sopivat keskenään että "tuo tapahtuma" sovitti meidän synnit, niin "olkoot meidän syntimme sitten tuolla sopimuksella sovitetut ja kohdellaan sitten vain toisiamme rakkaudellisesti ja anteeksiantavasti " -- Mutta tulee mieleeni - mitähän Jumala koko sovitusopista ajattelee? Vaatiiko Jumala meiltä todella "uskonaikakonetta"?
Mohandas Gandhi (muistinvaraisesti Unto Tähtisen Mitä Gandhi todella sanoi-kirjasta) oli sitä mieltä, että hänelle ei ollut niin kovin tärkeää se, oliko muun muassa hindulaisuuden Bhagavad Gitassa esiintyvä Krishna oikeasti historiallinen henkilö vai ei. Ehkä myös buddhalaisuudessa paremminkin riittää se, että valaistuminen on jonkinmoinen oikeasti olemassa oleva psykologinen ilmiö, ja itse Buddha ei tarinoiden mukaan pitänyt omaa henkilöhahmoaan niin hirveän tärkeänä. Kristinuskossa puolestaan Jeesus Nasaretilaisen hehkilöhahmo on käytännössä aivan kaiken keskiössä, vaikka filosofi Ludwig Wittgenstein eräässä yhteydessä spekuloikin, että (muistinvaraisesti) uskon ei tarvitsisi _välttämättä_ menettää mitään, vaikka tarinat Jeesuksesta paljastuisivat saduiksi. Mutta uskon, että käytännössä niin kävisi - toisin kuin idän panteistisille uskonnoille, hindulaisuudelle ja buddhalaisuudelle.
Epäilemättä kristinuskon hyviä ja kauniita puolia ovat jumalallinen agapee-rakkaus, armeliaisuus, anteeksianto ja mahdollisesti rauha uskovan sydämessä. Galatalaisille
5:22-23 sanoo : "Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä" [Kirkkoraamattu 1992].
Kenties onneksemme Uuteen testamenttiimme on kirjattu 1.Joh. 4:8 ja 1.Joh.4:16
sanat "Jumala on rakkaus", ja evankeliumeiden Jeesus kehottti useaan otteeseen uskovia rakastamaan lähimmäisiään ja vihollisiaan ja antamaan kaikille anteeksi.
Itse en kuitenkaan lue itseäni tällä hetkellä kristityksi. Olen panenteisti (varauskontona panteismi). Minulle Jumala on kaikki mikä on olemassa. Maailman pyhät kirjat ovat hyviä myytti- ja mytologialähteitä, mutta minulle niiden tarinoiden mahdollinen historiallisuus tai historiattomuus ovat sivuseikkoja. Uskontoni on kuitenkin sivuseikka, tärkeämpää minulle on uskoni. Uskon muun muassa että monet Jeesuksen vuorisaarnan moraalineuvot ovat hyviä. Itse asiassa jopa tuntuu, että Vuorisaarnan moraalineuvot voi käsittää "Jeesuksen määräämän käskyluettelon" sijasta ikään kuin kuvauksena siitä, millaiseksi Jumalan rakkaudessa ja armossa elävän elämänkatsomus ikään kuin spontaanisti muotoutuu siinä prosessissa, kun yksilö opettelee rakastamaan.
Alan olemaan valmis pitämään taukoa tämän kirjoittamisessa. Kenties lopetan tähän. Huomaan, että olen melkoisen silkkihansikkain käsitellyt tätä länsimaiden pääuskontoa, kristitinuskoa, jolla on takanaan verinen historia, noitavainot ynnä muuta. Vanha testamenttikin on tarinoiltaan hyvin verinen kirja, kiivaan Jumalan kirja, - toisaalta se ei kuitenkaan niin julista ikuista rangaistusta helvetissä kuin Uusi testamentti.
Mohandas Gandhi (muistinvaraisesti Unto Tähtisen Mitä Gandhi todella sanoi-kirjasta) oli sitä mieltä, että hänelle ei ollut niin kovin tärkeää se, oliko muun muassa hindulaisuuden Bhagavad Gitassa esiintyvä Krishna oikeasti historiallinen henkilö vai ei. Ehkä myös buddhalaisuudessa paremminkin riittää se, että valaistuminen on jonkinmoinen oikeasti olemassa oleva psykologinen ilmiö, ja itse Buddha ei tarinoiden mukaan pitänyt omaa henkilöhahmoaan niin hirveän tärkeänä. Kristinuskossa puolestaan Jeesus Nasaretilaisen hehkilöhahmo on käytännössä aivan kaiken keskiössä, vaikka filosofi Ludwig Wittgenstein eräässä yhteydessä spekuloikin, että (muistinvaraisesti) uskon ei tarvitsisi _välttämättä_ menettää mitään, vaikka tarinat Jeesuksesta paljastuisivat saduiksi. Mutta uskon, että käytännössä niin kävisi - toisin kuin idän panteistisille uskonnoille, hindulaisuudelle ja buddhalaisuudelle.
Epäilemättä kristinuskon hyviä ja kauniita puolia ovat jumalallinen agapee-rakkaus, armeliaisuus, anteeksianto ja mahdollisesti rauha uskovan sydämessä. Galatalaisille
5:22-23 sanoo : "Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä" [Kirkkoraamattu 1992].
Kenties onneksemme Uuteen testamenttiimme on kirjattu 1.Joh. 4:8 ja 1.Joh.4:16
sanat "Jumala on rakkaus", ja evankeliumeiden Jeesus kehottti useaan otteeseen uskovia rakastamaan lähimmäisiään ja vihollisiaan ja antamaan kaikille anteeksi.
Itse en kuitenkaan lue itseäni tällä hetkellä kristityksi. Olen panenteisti (varauskontona panteismi). Minulle Jumala on kaikki mikä on olemassa. Maailman pyhät kirjat ovat hyviä myytti- ja mytologialähteitä, mutta minulle niiden tarinoiden mahdollinen historiallisuus tai historiattomuus ovat sivuseikkoja. Uskontoni on kuitenkin sivuseikka, tärkeämpää minulle on uskoni. Uskon muun muassa että monet Jeesuksen vuorisaarnan moraalineuvot ovat hyviä. Itse asiassa jopa tuntuu, että Vuorisaarnan moraalineuvot voi käsittää "Jeesuksen määräämän käskyluettelon" sijasta ikään kuin kuvauksena siitä, millaiseksi Jumalan rakkaudessa ja armossa elävän elämänkatsomus ikään kuin spontaanisti muotoutuu siinä prosessissa, kun yksilö opettelee rakastamaan.
Alan olemaan valmis pitämään taukoa tämän kirjoittamisessa. Kenties lopetan tähän. Huomaan, että olen melkoisen silkkihansikkain käsitellyt tätä länsimaiden pääuskontoa, kristitinuskoa, jolla on takanaan verinen historia, noitavainot ynnä muuta. Vanha testamenttikin on tarinoiltaan hyvin verinen kirja, kiivaan Jumalan kirja, - toisaalta se ei kuitenkaan niin julista ikuista rangaistusta helvetissä kuin Uusi testamentti.
[14] Mietteitä kristinuskosta (osa 1)
Olen tuntenut elämäni aikana muutaman muslimin. Jos olen tulkinnut ja ymmärtänyt heidän uskontoaan oikein, hyvin suuri osa muslimeista kasvatetaan lapsesta asti siihen katsomukseen, että Jumalan olemassaolo on heille aivan itsestäänselvä asia. Jos muistan oikein, Jumalan olemassaolon epäily on heidän piirissään suuri synti.
Pääpiirteittäin toisin on kristinuskossa. Uskon, että ylivoimaisesti suurin osa kristityistä ovat itse asiassa pohjimmiltaan oman uskontonsa suhteen skeptikkoja. Filosofi, kirjailija ja teologi Søren Kierkegaard piti sellaista kristittyä, jolta puuttuu epävarmuus (skeptinen komponentti) uskostaan, esteettisenä reippailijana, saatananmoisena jätkänä, joka, epäolennaisesti sanottuna, tahtoo veljeillä Jumalan kanssa, mutta, olennaisesti sanottuna, ei ole minkäänlaisessa suhteessa Jumalaan. (Lähde: Jaakko Heinimäki, Pyhä nauru, 3. painos, Keuruu, 2003, s.17)
Omat huomioni puhuvat siihen suuntaan, että jos "keskimääräinen skeptikkokristitty"; kirkkoihin tai muihin kristillisiin seurakuntiin kuuluva kristitty, saa yhtäkkiä täyden uskonvarmuuden, hänellä helposti ainakin joksikin aikaa menee niin sanotusti pää sekaisin. Niinpä länsimaiden mielisairaaloiden suljetuilla osastoilla onkin tämän tästä itseään messiaaksi, Jeesukseksi tai Neitsyt Mariaksi uskovia. Vapaat kristilliset suunnat (Suomessa) osaavat käyttää "äskettäin voimallisesti uskoontulleita" usein todistuspuheiden pitäjinä ja niin edelleen - ja muutenkin seurakuntayhteys auttaa pitämään heitä helpommin "terveissä uomissa", kunnes uskonhumala on laantunut. "Raitis luterilaisuus" (Suomessa) taas ei yleensä osaa ymmärtää ns. "hihhuloitsijoita", ja nämä jäävätkin monesti yksin seurakunnassaan, ja he alkavat joissain tapauksissa jonkinmoisessa kiihtymistilassaan luoda omia "teologioita", joissa he kuvittelevat olevansa jotain tärkeitä hahmoja Jumalan suunnitelmissa. Uskonkiihtymystiloissa koetut merkityselämykset ja ristiriidat esimerkiksi evankeliumin Jeesuksen moraalineuvojen ja ihmisten käytännön käyttäytymisen välillä saavat useiden mielet särkymään.
Siis siinä, että useimmat kristityt ovat käytännössä skeptikkoja, on hyviä puolia; suuret ihmismassat pysyvät mielisairaaloiden ulkopuolella. Monet kristityt rukoilevat Jumalaa antamaan heille uskonvarmuuden, mutta heille sanoisin, että "ole vähän varovainen mitä toivot - se näet voi toteutua."
Mistä kristittyjen massaskeptismi sitten johtuu? Nähdäkseni ennen kaikea siitä, että kristinusko on muinaisiin historian tapahtumiin perustuva ja niihin voimakkaasti ankkurissa oleva uskonto. Usea kristitty voi pitää Aadamin ja Eevan paratiisia symboolisena kertomuksena, mutta mitä lähemmäksi mennään Jeesus Nasaretilaisen ristiinnaulitsemista ja väitettyä ylösnousemusta, sen historiallisempaa "pitää" Raamatun tekstin olla. Kristityillä ei kuitenkaan ole mitään
aikakonetta mennä Raamatun tapahtumia ja dogmeja tarkistamaan. Räisänen-Saarinen: Raamattutieto-kirjan mukaan vanhimmat säilyneet katkelmat Uudesta testamentista ovat Johanneksen evankeliumista ensimmäisen vuosisadan lopulta. Niinpä on ainakin järkiperäisesti ajateltuna hyvin vaikea tietää, oliko esimerkiksi evankeliumin Jeesuksen veden muuttaminen viiniksi historiallinen tapahtuma vai ei. Moni uskova on niin yksinkertainen ajatuksissaan, että kuvittelee Jumalalle olevan mahdotonta huijata heitä, ja siksi Raamattu on heidän mielestään totta kannesta kanteen. Huijaaminen ulkoistetaan saatanalle ja demoneille.
Pääpiirteittäin toisin on kristinuskossa. Uskon, että ylivoimaisesti suurin osa kristityistä ovat itse asiassa pohjimmiltaan oman uskontonsa suhteen skeptikkoja. Filosofi, kirjailija ja teologi Søren Kierkegaard piti sellaista kristittyä, jolta puuttuu epävarmuus (skeptinen komponentti) uskostaan, esteettisenä reippailijana, saatananmoisena jätkänä, joka, epäolennaisesti sanottuna, tahtoo veljeillä Jumalan kanssa, mutta, olennaisesti sanottuna, ei ole minkäänlaisessa suhteessa Jumalaan. (Lähde: Jaakko Heinimäki, Pyhä nauru, 3. painos, Keuruu, 2003, s.17)
Omat huomioni puhuvat siihen suuntaan, että jos "keskimääräinen skeptikkokristitty"; kirkkoihin tai muihin kristillisiin seurakuntiin kuuluva kristitty, saa yhtäkkiä täyden uskonvarmuuden, hänellä helposti ainakin joksikin aikaa menee niin sanotusti pää sekaisin. Niinpä länsimaiden mielisairaaloiden suljetuilla osastoilla onkin tämän tästä itseään messiaaksi, Jeesukseksi tai Neitsyt Mariaksi uskovia. Vapaat kristilliset suunnat (Suomessa) osaavat käyttää "äskettäin voimallisesti uskoontulleita" usein todistuspuheiden pitäjinä ja niin edelleen - ja muutenkin seurakuntayhteys auttaa pitämään heitä helpommin "terveissä uomissa", kunnes uskonhumala on laantunut. "Raitis luterilaisuus" (Suomessa) taas ei yleensä osaa ymmärtää ns. "hihhuloitsijoita", ja nämä jäävätkin monesti yksin seurakunnassaan, ja he alkavat joissain tapauksissa jonkinmoisessa kiihtymistilassaan luoda omia "teologioita", joissa he kuvittelevat olevansa jotain tärkeitä hahmoja Jumalan suunnitelmissa. Uskonkiihtymystiloissa koetut merkityselämykset ja ristiriidat esimerkiksi evankeliumin Jeesuksen moraalineuvojen ja ihmisten käytännön käyttäytymisen välillä saavat useiden mielet särkymään.
Siis siinä, että useimmat kristityt ovat käytännössä skeptikkoja, on hyviä puolia; suuret ihmismassat pysyvät mielisairaaloiden ulkopuolella. Monet kristityt rukoilevat Jumalaa antamaan heille uskonvarmuuden, mutta heille sanoisin, että "ole vähän varovainen mitä toivot - se näet voi toteutua."
Mistä kristittyjen massaskeptismi sitten johtuu? Nähdäkseni ennen kaikea siitä, että kristinusko on muinaisiin historian tapahtumiin perustuva ja niihin voimakkaasti ankkurissa oleva uskonto. Usea kristitty voi pitää Aadamin ja Eevan paratiisia symboolisena kertomuksena, mutta mitä lähemmäksi mennään Jeesus Nasaretilaisen ristiinnaulitsemista ja väitettyä ylösnousemusta, sen historiallisempaa "pitää" Raamatun tekstin olla. Kristityillä ei kuitenkaan ole mitään
aikakonetta mennä Raamatun tapahtumia ja dogmeja tarkistamaan. Räisänen-Saarinen: Raamattutieto-kirjan mukaan vanhimmat säilyneet katkelmat Uudesta testamentista ovat Johanneksen evankeliumista ensimmäisen vuosisadan lopulta. Niinpä on ainakin järkiperäisesti ajateltuna hyvin vaikea tietää, oliko esimerkiksi evankeliumin Jeesuksen veden muuttaminen viiniksi historiallinen tapahtuma vai ei. Moni uskova on niin yksinkertainen ajatuksissaan, että kuvittelee Jumalalle olevan mahdotonta huijata heitä, ja siksi Raamattu on heidän mielestään totta kannesta kanteen. Huijaaminen ulkoistetaan saatanalle ja demoneille.
torstai 24. syyskuuta 2009
[13] Omnigravismi eli "kaikentärkeysoppi"
Omnigravismi on Jukka K. Korpelan 19.1.2007 "puolivakavissaan" sfnet.keskustelu.kieli -keskusteluryhmässä ehdottama termi käsitteelle, jonka esitin kyseisessä keskusteluryhmässä 19.1.2007. (omnis = kaikki, gravis = painava, tärkeä).
Kyseessä on lyhyesti sanottuna katsomus, jossa kaikki maailman tapahtumat katsotaan olevan tärkeitä, - ja erityisesti tulevaisuuden kannalta katsottuna.
Olen jo esittänyt tämän suuntaista filosofiaa kotisivujeni Elämänfilosofiaa-tekstissäni; olemme osa todellisuuden syy-seurausverkkoja ja luomme valinnoillamme koko ajan tulevaisuutta ainakin siinä tapauksessa, jos meillä on edes vähääkään vapaata tahtoa ja mahdolliset "korkeammat" Voimat eivät peukaloi todellisuuden syy-seuraus-verkkoja siten, että valintojemme seurauksien vaikutus tulevaisuuteen jotenkin kumoutuisi.
En tarkoita tällä kuitenkaan, että tarvitsisi kuluttaa suurta määrää aikaa miettimällä jotain semmoista, että voivatko perhosten siiveniskut mahdollisesti aiheuttaa jonkin ajan kuluttua hirmumyrskyjä toisella puolella maapalloa. Tai esimerkiksi sitä, että voiko yksittäinen tapahtuma universumimme toisella laidalla vaikuttaa meihin -- toki voi, ainakin jos todellisuutemme on jumalallinen simulaatio(ali)todellisuus... Mutta ihmistodellisuus ja ihmisten valinnat todennäköisesti uskoakseni vaikuttavat jo siinä määrin tulevaisuuden kehkeytymiseen, että ne kaikki ovat tärkeitä. Vaikuttavat siihen, ketä syntyy tänne tulevaisuudessa ja niin edelleen.
Kyseessä on lyhyesti sanottuna katsomus, jossa kaikki maailman tapahtumat katsotaan olevan tärkeitä, - ja erityisesti tulevaisuuden kannalta katsottuna.
Olen jo esittänyt tämän suuntaista filosofiaa kotisivujeni Elämänfilosofiaa-tekstissäni; olemme osa todellisuuden syy-seurausverkkoja ja luomme valinnoillamme koko ajan tulevaisuutta ainakin siinä tapauksessa, jos meillä on edes vähääkään vapaata tahtoa ja mahdolliset "korkeammat" Voimat eivät peukaloi todellisuuden syy-seuraus-verkkoja siten, että valintojemme seurauksien vaikutus tulevaisuuteen jotenkin kumoutuisi.
En tarkoita tällä kuitenkaan, että tarvitsisi kuluttaa suurta määrää aikaa miettimällä jotain semmoista, että voivatko perhosten siiveniskut mahdollisesti aiheuttaa jonkin ajan kuluttua hirmumyrskyjä toisella puolella maapalloa. Tai esimerkiksi sitä, että voiko yksittäinen tapahtuma universumimme toisella laidalla vaikuttaa meihin -- toki voi, ainakin jos todellisuutemme on jumalallinen simulaatio(ali)todellisuus... Mutta ihmistodellisuus ja ihmisten valinnat todennäköisesti uskoakseni vaikuttavat jo siinä määrin tulevaisuuden kehkeytymiseen, että ne kaikki ovat tärkeitä. Vaikuttavat siihen, ketä syntyy tänne tulevaisuudessa ja niin edelleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)