Anthony de Mello sanoo kirjassaan Havahtuminen, että (muistinvaraisesti) "...me emme ole se tanssi, vaan meidät tanssitaan..."
Näin muutama yö sitten intensiivistä unta, jossa julistin ihmisille, että olemme "vain" henkiä ja että meitä ei oikeastaan ole edes olemassa. Ja että ainoastaan Jumala on olemassa. Kaikki jotka kuulivat julistukseni, valaistuivat tässä unessani pikavauhtia.
Olen aiemmin blogissani ja muistaakseni myös kotisivullani spekuloinut, että olemme ehkä vain keskeytyssilmukoissa pyöriviä ohjelmistoja "Jumalan tietokoneessa". Tuli mieleen, että ohjelmisto on tässä ehkä väärä sana. Pikemminkin ehkä olemme vain prosessseja, jotka kulkevat pitkin "Isäämme" (jumalallista hardwarea) ja pitkin "Äitiämme" (jumalallisia softwareja eli ohjelmistoja).. Tämä kuulostaa ehkä sekavalta spekulaatiolta, mutta esimerkkinä voisi ottaa, että ehkä vain kuvittelen olevani Jarmo Antero Manninen, mutta todellisuudessa olenkin ehkä vain "henkiprosessi", joka kulkee pitkin , kenties jo etukäteen valmista, Jarmo Antero Manninen -ohjelmaa..Jumalan tietokoneissa. Tämä prosessi, joka minä ehkä olen, voin seuraavaksi vaikka syntyä muutama sata miljoonaa vuotta taaksepäin - vaikkapa dinosaurukseksi.
lauantai 15. lokakuuta 2011
tiistai 9. elokuuta 2011
[27] Kiteytyksiä
Uskovaiset ihmiset tuntuvat olevan usein hyvin vakuuttuneita siitä, että Jumala tai jumalat kuulevat heidän rukouksensa. Mutta millä mekanismeilla Jumala tai jumalat muka voisivat kuulla rukouksemme, nähdä koko ajan tunteemme, ajatuksemme, tekomme ja laiminlyöntimme...
Monoteististen maailmanuskontojen painolastina on vaatimus uskoa muinaisia pyhien kirjojen tarinoita historiallisiksi faktoiksi, mikä tavallaan - ilman uskonaikakonetta - on aika vaikeaa ainakin minulle.
Itse näen tarpeelliseksi ammentaa useista maailman mytologioista. Minusta meillä olisi hyvä olla "Krishna ja Jeesus aivopuoliskoina, Buddha keskellä päätä, Sokrates pikkuaivoina ja Laotse silminä, korvina ja suuna."
Mytologioiden voi olla hyvä antaa elää tässä hetkessä ja ajattomasti, eikä niinkään historiallisesti, koska se synnyttää vaan turhaa skeptisyyttä. Ei kaikilla Jumalaan uskovilla, mutta minulla kyllä.
Toki mytologioihin on kohdistettava moraalinen uskontokritiikki. Mitään moraalisääntöä ei kannata uskoa "oikeaksi" vain jos pyhä kirja niin väittää.
On kuitenkin sanottu: "Kansat ilmaisevat myyteissään sen, mitä ne salaa ihmisestä ajattelevat; sen tähden myytit ovat vilpittömämpiä ja todenperäisempiä kuin tiede." - Hans Blüher, In media res, sitaatin sitaatti kirjasta Dethlefsen, Thorwald, Hyvä ja paha - Valittuja kirjoituksia, s. 167, (suomentaja Leena Katila).
Itse olen päätynyt omissa etsinnöissäni siihen, että jos suurten monoteististen maailmanuskontojen kaltainen, edes jotenkin 'kaikkivaltias' ja 'kaikkitietävä' Jumala on olemassa, on kaksi vaihtoehtoa: Joko Jumala tiesi luodessaan maailman kaiken mihin se milloinkin johtaa - tai sitten elämämme jossain "virtuaalisessa simulaatiomaailmassa" Esimerkiksi voisimme olla jumalallisessa tietokoneessa keskeytyssilmukoissa pyöriviä ohjelmistoja "sähköaivoisissa robotinpäissä", ja jumaluudet voisivat siten tarkkailla mielin määrin simulaatiotodellisuuttamme. Jos molemmat vaihtoehdot olisivat totta, se mahdollistaisi mahdolliset jälleensyntymät myös menneisyyteen.
Jos tämä maailma on jumalallinen tietokone- simulaatio, jumaluudet voivat ohjelmoimalla poistaa ja lisätä luonnonlakeja universumiimme mielin määrin milloin tahansa, joten ihmeet olisivat mahdollisia lokaalisti ja/tai globaalisti. Ja voisimme oikeasti asuakin littanan muotoisellla "maapallolla" ja universumimme kaukaisin kohta voisikin olla todellisuudessa kahden senttimetrin päässä meistä.
Miksi sitten ylipäätään uskon, että jotain "korkeampia voimia tai korkeampi voima" kuin ihminen ateistisen naturalistisesti käsitettynä, on olemassa? Sanotaan, että yhteensattumat on Jumalan tapa pitää itsensä piilossa. Itse kuitenkin katson, että minulle oudot, hyvin epätodennäköisiltä tuntuvat, ja usein eräänlaista karua huumoria sisältävät yhteensattumat ja niistä päässä tulkitut merkityselämykset, ovat melkein ainoa keino Jumalalle muistuttaa minulle olelemassaolostaan. Tästä olen kirjoittanut enemmän kotisivuillani
http://www.iki.fi/manninen/miksiuskon.html
Mutta miksi tähän universumiin on koodattu olioille niin suuri haavoittuvuus ja olioilla on potentiaalia haavoittaa toista erittäin syvästi? Kun esimerkiksi kristitty kokouskansa on uskonnollisessa hurmiossa ja kiittää Jeesusta kaikesta hyvästä, samaan aikaan toisaalla lapsia hyväksikäytetään, ihmisiä kidutetaan ja raiskataan? En yritä ratkaista nyt näin vaikeaa ongelmaa, mutta olen yrittänyt kuvitella, että itse olemme ehkä tämän maailman valinneet etukäteen taivaassa, ja "suurella haavoittuvuudella" voi ehkä olla jotain merkitystä sen suhteen, miten voimme kerrata tai oppia kärsimyksen kautta etiikkaa muiden olioiden ja itsemme kohtelusta.
Uskon, että tämä uni-,harha-,virtuaalinen jumalallinen simulaatiomaailma on aivan tarkoituksella tehty juuri tälläiseksi, että etsijät ja varovaiset skeptikot helposti ajautuvat pitämään tätä maailmaa ateistisena. Seuraavalla kerralla voimme syntyä toiseen universumiin tai tämän universumin toiselle elinkelpoiselle planeetalle. Se voi olla moraalisilta virityksiltään toisenlainen maaailma, esimerkiksi kuin lastenohjelman "Teletappimaailma".
Kaiken kaikkiaan hyvin suuri osa maailman teologisesta pohdinnasta menee premissien suhteen jo heti pieleen, kun oletetaan että Jumala ei voisi muka huijata ihmisiä. Hirmuinen lienee se määrä teologiaa, joka tämän oletuksen takia on kyseenalaista. Kun katsoo vaikkapa eläinmaailmaa, alkaen aivan perhosten värityksestä ja pantterien tai kettujen hiivinnästä, eläinten suojaväreistä -- maailma on hyvin pitkälle huijausta, jopa ihan geeneihin koodattuna.
2011 Jarmo Antero Manninen
http://jarmomanninen.blogspot.com/
http://www.iki.fi/manninen/
lauantai 25. joulukuuta 2010
[26] Mietteitä joulupäivänä 2010
Me ihmiset näemme toisistamme vain ulkokuoren. Jos on olemassa kaikkitietävä taho, jonkinlainen arkkienkeli tai Jumala, Hän näkenee meidät ja meidän tekomme suhteessa edellytyksiimme. Emme ole ansainneet geenejämme, vanhempiamme ja vain osittain elämäntapahtumiamme
( - ainakin ellei joku eetillinen Karman laki vallitse).
Niinpä onkin helposti kuviteltavisssa että Jumalan näkökulmasta ihmisten arvottaminen - jos nyt Jumala edes ylipäätään arvottaa ihmisten käyttäytymistä - voi olla aivan toisenlainen kuin kuvittelemme. Yksittäinen narkomaani tai rikollinen voi olla Jumalalle rakkaampi ja paljon läheisempi kuin yksittäinen piispa tai hengellinen julistaja.
Lisäksi kannattaa muistaa "ajaton totuus", että jos kohtalo tai Jumalan tahto olisi mennyt toisin, voisimme nyt olla aivan kenen tahansa housuissa.
lauantai 17. huhtikuuta 2010
[25] Miksi en ole kristitty? (osa 1)
Henkiset juureni ovat kristinuskossa, mutta miksi nykyään en katso kuuluvani kristinuskovaisten joukkoon? Olen kyllä oppinut elämäni varrella, että koskaan ei tiedä mihin ensi viikolla (tai jopa huomenna) uskoo; siksi kirjoitankin nyt vain tämänhetkisestä tilanteestani.
Vaikka kristinusko on leimallisesti syntien anteeksiannon, Jumalan rakkauden ja armon uskonto, ei sillä minun mielestäni ole mitään oikeutta monopolisoida Jumalan ehdottoman rakkauden ja armeliaisuuden uskoa vain itselleen.
Kristinuskossa on käsittämättömiä piirteitä. Usea kristitty uskoo - ja käytännössä "vaatii" myös uskonveljiään ja sisariaan uskomaan - että Raamatun tapahtumat ovat kaikki oikeasti historiallisesti tosia. Jotkut liberaalit kristityt ehkä saattavat pitää joitain Vanhan Testamentin kertomuksia myyttisinä taruina, mutta mitä lähemmäksi mennään Jeesuksen väitettyä ristiinnaulitsemista, sen historiallisempaa Raamatun tarinoiden muka "pitää" olla. Ainakaan itselläni ei ole mitään päänsisäistä "uskonaikakonetta", jolla pystyisin näkemään mitä siellä Jerusalemissa ja muualla tuhansia vuosia sitten tapahtui.
Myöskään en usko tieteellisen raamatunselitysopin, eksegetiikan, mahdollisuuksiin. Jos Jumala tai useita jumalia on olemassa, Hän tai He voinevat olleet keittäneet sen tason "jumalaiset juonet", että historiallinen tiede metodeineen voi olla aivan hukassa, ja tuottavat ehkä virheellisiä tuloksia.
Kristinuskossa on huonona piirteenä myös usko helvettiin ja ikuiseen kidutukseen siellä. Esimerkiksi hindulainen ja buddhalainen usko karman lakiin ja jälleensyntymisiin tuntuu huomattavasti inhimillisemmältä - jos ajatellaan inhimillisyyden positiivia piirteitä.
Jeesuksen kärsimykselle, ristiinnaulitsemiselle, kuolemalle ja ylösnousemukselle annetut merkitykset menevät minulla aivan täysin yli hilseen. Olen yrittänyt aikoinaan uskoa niihin, mutta nyt ainakin minun on tunnustettava itselleni, että en pysty niihin uskomaan. Tietysti ihmiset voivat sopia keskenään, että "tuo tapaus" sovitti syntimme - rakastakaamme siis itseämme ja muita - antakamme kaikki toisillemme ehdoitta anteeksi. - Ja että eläinuhraukset lopetettiin.. Mutta muuten minun on aivan mahdotonta kuvitella, mikä Isässä Jumalassa "tyydyttyi", kun hänen "Poikansa" viattomana kärsi ja kuoli.
Luterilainen "oikeaoppinen" kristillisyys opettaa, että ihminen tulee Jumalalle kelpaavaksi yksin Jumalan rakkaudesta ja armosta, uskon kautta. Sanoisin, että miten niin uskon kautta? Mitä erinomaista siinä on? Eikö rehellinen, varovainen ja rationaalinen skeptikko päädy johdonmukaiseen agnostisismiin tai ateismiin? - Kyllä minusta päätyy, ellei hänellä sattumalta tai jumalien tahdosta ole maailmoja ravisuttavia henkilökohtaisia voimakkaita uskonnollisia kokemuksia. Uskon että ei tällä maapallolla ole edes tarkoitus kaikkien tulla uskoon, vaan on todella Jumalan tahto, että vallitsee hengellinen moninaisuus - ainakin vielä tässä historian vaiheessa.
Usko voi kyllä antaa uskovalle sisäisen rauhan, mutta että se olisi se kriteeri, jolla pääsee laulamaan ikuisesti taivaaseen kiitosvirsiä Kristukselle, ja välttäisi ikuisen kidutuksen helvetin tulijärvessä - en kyllä usko siihen. Jos tuo olisi totta, Jumala olisi vähintäänkin aika kiivas Jumala.
Uskon, että parempi tuhannesosasinapinsiemenlistä hyvää omaa uskoa, kuin että nielaisee dogmaattisen kamelin, esimerkiksi "oikeaoppisen" luterilaisuuden oppisysteemit Tunnustuskirjoineen päivineen.
Vaikka kristinusko on leimallisesti syntien anteeksiannon, Jumalan rakkauden ja armon uskonto, ei sillä minun mielestäni ole mitään oikeutta monopolisoida Jumalan ehdottoman rakkauden ja armeliaisuuden uskoa vain itselleen.
Kristinuskossa on käsittämättömiä piirteitä. Usea kristitty uskoo - ja käytännössä "vaatii" myös uskonveljiään ja sisariaan uskomaan - että Raamatun tapahtumat ovat kaikki oikeasti historiallisesti tosia. Jotkut liberaalit kristityt ehkä saattavat pitää joitain Vanhan Testamentin kertomuksia myyttisinä taruina, mutta mitä lähemmäksi mennään Jeesuksen väitettyä ristiinnaulitsemista, sen historiallisempaa Raamatun tarinoiden muka "pitää" olla. Ainakaan itselläni ei ole mitään päänsisäistä "uskonaikakonetta", jolla pystyisin näkemään mitä siellä Jerusalemissa ja muualla tuhansia vuosia sitten tapahtui.
Myöskään en usko tieteellisen raamatunselitysopin, eksegetiikan, mahdollisuuksiin. Jos Jumala tai useita jumalia on olemassa, Hän tai He voinevat olleet keittäneet sen tason "jumalaiset juonet", että historiallinen tiede metodeineen voi olla aivan hukassa, ja tuottavat ehkä virheellisiä tuloksia.
Kristinuskossa on huonona piirteenä myös usko helvettiin ja ikuiseen kidutukseen siellä. Esimerkiksi hindulainen ja buddhalainen usko karman lakiin ja jälleensyntymisiin tuntuu huomattavasti inhimillisemmältä - jos ajatellaan inhimillisyyden positiivia piirteitä.
Jeesuksen kärsimykselle, ristiinnaulitsemiselle, kuolemalle ja ylösnousemukselle annetut merkitykset menevät minulla aivan täysin yli hilseen. Olen yrittänyt aikoinaan uskoa niihin, mutta nyt ainakin minun on tunnustettava itselleni, että en pysty niihin uskomaan. Tietysti ihmiset voivat sopia keskenään, että "tuo tapaus" sovitti syntimme - rakastakaamme siis itseämme ja muita - antakamme kaikki toisillemme ehdoitta anteeksi. - Ja että eläinuhraukset lopetettiin.. Mutta muuten minun on aivan mahdotonta kuvitella, mikä Isässä Jumalassa "tyydyttyi", kun hänen "Poikansa" viattomana kärsi ja kuoli.
Luterilainen "oikeaoppinen" kristillisyys opettaa, että ihminen tulee Jumalalle kelpaavaksi yksin Jumalan rakkaudesta ja armosta, uskon kautta. Sanoisin, että miten niin uskon kautta? Mitä erinomaista siinä on? Eikö rehellinen, varovainen ja rationaalinen skeptikko päädy johdonmukaiseen agnostisismiin tai ateismiin? - Kyllä minusta päätyy, ellei hänellä sattumalta tai jumalien tahdosta ole maailmoja ravisuttavia henkilökohtaisia voimakkaita uskonnollisia kokemuksia. Uskon että ei tällä maapallolla ole edes tarkoitus kaikkien tulla uskoon, vaan on todella Jumalan tahto, että vallitsee hengellinen moninaisuus - ainakin vielä tässä historian vaiheessa.
Usko voi kyllä antaa uskovalle sisäisen rauhan, mutta että se olisi se kriteeri, jolla pääsee laulamaan ikuisesti taivaaseen kiitosvirsiä Kristukselle, ja välttäisi ikuisen kidutuksen helvetin tulijärvessä - en kyllä usko siihen. Jos tuo olisi totta, Jumala olisi vähintäänkin aika kiivas Jumala.
Uskon, että parempi tuhannesosasinapinsiemenlistä hyvää omaa uskoa, kuin että nielaisee dogmaattisen kamelin, esimerkiksi "oikeaoppisen" luterilaisuuden oppisysteemit Tunnustuskirjoineen päivineen.
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
[24] Jeesuksen radikaalit opetukset
Usea uskova ihminen pitää esimerkiksi evankeliumien Jeesuksen Vuorisaarnaa kauniina, liikuttavana opetuksena, mutta että "käytännön realismin pakosta" moni heistä ei kuitenkaan käytännössä elä sen mukaan. Muun muassa kveekarit 1600-luvulta lähtien ja 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen tolstoilaiset ovat yrittäneet elää Jeesuksen radikaalit moraaliopetukset todeksi omassa elämässään. Esimerkiksi tolstoilaiset veljekset Akseli ja Eelo Isohiisi pitivät maatilansa rahat avoimesti esillä kaikkien hyödynnettävänä, ja antoivat jo etukäteen anteeksi punakaartin teloittajilleen oman teloittamisensa sisällissotavuonna 1918. Heidät teloitettiin, koska he eivät suostuneet liittymään punakaartiin ja ottamaan asetta käyttöön ihmistentappamistarkoituksessa. (Tässä taas näkyy se ihmiskunnan "luonnonlaki", että jos joku yksilö on moraalisessa katsannossa huomattavasti keskimääräistä korkeamalla, hänet lähes väistämättä tapetaan, tai ainakin pannaan vankilaan.)
Itse aikoinaan koin Vuorisaarnan erittäin emotionaalisesti haastavana. Erityisesti pohdiskelin kohtaa Matt.5:23-24. Mitä tehdä menneisyyden virheille? Päädyin lopulta suurin piirtein siihen, että tärkeintä ei ole anteeksipyynnöt ja/tai hyvittäminen, ei jopa edes tunnustamiset, vaan että oppii elämään menneisyytensä kanssa. Oppii tulemaan toimeen virheidensä kanssa.
Mutta Jeesuksen radikaalit opetukset? Jotenkin tuntuu, että tässä nyt paistaa kuitenkin se, että mahdollisesti elänyt Jeesus Nasaretilainen valitsi itselleen köyhän, kiertelevän juutalaisen maallikkosaarnaajan uran. Hänen käskynsä antaa kaikille, mitä nämä pyytävät. Hänen maallisen omaisuuden halveksimisensa. Hänen varoituksensa maallisista rikkauksista. Siis nythän on niin, että jos ihminen ei omista kuin sandaalit ja yhden vaatekerran, kuinka joku varas voisi viedä häneltä mitään? Kun taas ihmisen omaisuus karttuu, varkaat murtautuvat asuntoihin ja kesämökkeihin. Onko sitten vaikea rakkaudellisesti halata varastajaa ja antaa rakkaudellisesti anteeksi luksustalon polttaneelle pyromaanille?
Itse aikoinaan koin Vuorisaarnan erittäin emotionaalisesti haastavana. Erityisesti pohdiskelin kohtaa Matt.5:23-24. Mitä tehdä menneisyyden virheille? Päädyin lopulta suurin piirtein siihen, että tärkeintä ei ole anteeksipyynnöt ja/tai hyvittäminen, ei jopa edes tunnustamiset, vaan että oppii elämään menneisyytensä kanssa. Oppii tulemaan toimeen virheidensä kanssa.
Mutta Jeesuksen radikaalit opetukset? Jotenkin tuntuu, että tässä nyt paistaa kuitenkin se, että mahdollisesti elänyt Jeesus Nasaretilainen valitsi itselleen köyhän, kiertelevän juutalaisen maallikkosaarnaajan uran. Hänen käskynsä antaa kaikille, mitä nämä pyytävät. Hänen maallisen omaisuuden halveksimisensa. Hänen varoituksensa maallisista rikkauksista. Siis nythän on niin, että jos ihminen ei omista kuin sandaalit ja yhden vaatekerran, kuinka joku varas voisi viedä häneltä mitään? Kun taas ihmisen omaisuus karttuu, varkaat murtautuvat asuntoihin ja kesämökkeihin. Onko sitten vaikea rakkaudellisesti halata varastajaa ja antaa rakkaudellisesti anteeksi luksustalon polttaneelle pyromaanille?
[23] Ontologista spekulaatiota
Olen muun muassa Matrix-elokuvien innoittamana - kun katselee parin viime vuoden tekstejäni - ehkä välillä liiankin innokkaana ollut kehittelemässä erilaisia teologisia hypoteeseja, joissa näkyvä todellisuutemme on ymmärretty Jumalan, jumalien tai muiden "korkeampien" voimien kannalta virtuaaliseksi.
Jos edes "suurin piirtein" kaikkivaltias, kaikkitietävä Jumala on olemassa, ja tämä meidän maailmamme kuitenkaan ei ole virtuaalimaailma - miten nuo kaksi hypoteesia voisivat olla yhtä aikaa voimassa?
Jotkut ovat spekuloineet, että kaikki universumin materia ja energia ovat _elävää_ materiaa ja energiaa. Eräs tuttuni kerran spekuloi aika hurjasti , että esimerkiksi yksittäinen biljardipöytä voisi olla entinen ihminen, joka kuuntelee pelaajien keskustelua.
Tulee mieleen, että jos jumaluus pesisi esimerkiksi kaikessa aineessa ja energiassa, ja ehkä mahdollisesti väistelisi fyysikkojen mittapäitä, Jumalan "kaikkitietävyyden" ja "kaikkivaltiuden"
vaatimukset näyttäisivät edellyttävän lähestulkoon ääretöntä signaalinopeutta.
Ihmisviisaudella ei ole päästy signaalinopeudessa valon nopeutta (luokkaa 3 x 10^8 m/s) parempiin tuloksiin. Miten universumimme meistä katsoen kaukaisimman kolkan ja maapallomme välillä voisi kulkea "jumalallista" informaatiota, jotta Jumalan "kaikkivoipaisuudesta" ja "kaikkitietävyydestä" (edes sinne päin) voitaisiin pitää kiinni. Tuntuu että se edellyttäisi tosiaan tuota ääretöntä signaalinopeutta tai ainakin valon nopeuteen verrattuna hyvin paljon suurempaa signaalinopeutta.
Jos edes "suurin piirtein" kaikkivaltias, kaikkitietävä Jumala on olemassa, ja tämä meidän maailmamme kuitenkaan ei ole virtuaalimaailma - miten nuo kaksi hypoteesia voisivat olla yhtä aikaa voimassa?
Jotkut ovat spekuloineet, että kaikki universumin materia ja energia ovat _elävää_ materiaa ja energiaa. Eräs tuttuni kerran spekuloi aika hurjasti , että esimerkiksi yksittäinen biljardipöytä voisi olla entinen ihminen, joka kuuntelee pelaajien keskustelua.
Tulee mieleen, että jos jumaluus pesisi esimerkiksi kaikessa aineessa ja energiassa, ja ehkä mahdollisesti väistelisi fyysikkojen mittapäitä, Jumalan "kaikkitietävyyden" ja "kaikkivaltiuden"
vaatimukset näyttäisivät edellyttävän lähestulkoon ääretöntä signaalinopeutta.
Ihmisviisaudella ei ole päästy signaalinopeudessa valon nopeutta (luokkaa 3 x 10^8 m/s) parempiin tuloksiin. Miten universumimme meistä katsoen kaukaisimman kolkan ja maapallomme välillä voisi kulkea "jumalallista" informaatiota, jotta Jumalan "kaikkivoipaisuudesta" ja "kaikkitietävyydestä" (edes sinne päin) voitaisiin pitää kiinni. Tuntuu että se edellyttäisi tosiaan tuota ääretöntä signaalinopeutta tai ainakin valon nopeuteen verrattuna hyvin paljon suurempaa signaalinopeutta.
sunnuntai 20. joulukuuta 2009
[22] Anteeksianto itselle - Lieventäviä asianhaaroja
Friedrich Nietzsche kirjoittaa Epäjumalten
hämärässään: "Miksei ihminen heittäydy
tekojaan kohtaan raukkamaiseksi? Miksei
hän jätä niitä jälkeenpäin pulaan? -
Omantunnontuskat ovat säädyttömiä."[1]
Vapaa-ajattelijain liiton monisteessa
"Uskonto henkisenä sairautena: psyko-
terapeutin näkemys"[2] Albert Ellis
kirjoittaa: "Uskonto, jossa asioita
on määritelty ehdottomasti, ei voi
milloinkaan tyytyä siihen, että yksilöt
tekevät väärin tai virheitä. Sen on väistämättä
lisättävä tähän käsitys ihmisen synninteosta ja
siitä, että ihminen ansaitsee tulla rangaistuksi syntiensä
tähden. Sillä, jos on pelkästään toivottavaa
pidättäytyä vahingoittamasta toisia tai
tekemästä muita konnuuksia - kuten jokainen
uskonnoton eettinen säännöstä
selittää - ja jos sitten teet virheen
ja joitakin pahoja töitä, olet vain väärintekijä
tai ei-toivottavan teon tekijä, jonka tulee koettaa
parantaa käytöstään ja tehdä vähemmän pahaa
tulevaisuudessa. Mutta jos on jumalan
antama, ehdoton laki, ettei sinun tule
etkä saa tehdä väärin, ja teet näin
tosiasiassa, silloin olet halpa, kurja
syntinen, arvoton olento ja sinua täytyy
rangaista ankarasti (kenties ikuisesti
Helvetissä) siitä, että olet väärin-
tekijä, erehtyväinen ihminen."
Siteerasin jälkimmäisestä koko
kappaleen, koska se mielestäni erittäin
hyvin kuvaa erästä suhtautumistapaa kostoon
ja rangaistuksiin. Tosin mitä uskonnottomia ihmisiä
olen oppinut vuosien varrella tuntemaan, usea
heistäkin kannattaa kyllä rangaistuksia.
Valitsen seuraavassa oletukseksi ontologisen
realismin - siis oletan muun muassa että minun
tietoisuuteni ulkopuolinen
maailma on ainakin jossain mielessä
olemassa. Lisäksi oletan, että
induktiivisillä yleistyksillä on
mahdollista hankkia sekä faktatietoa
että tietoa ihmisten moraalista ja
moraalifilosofiasta. Vielä oletan,
että maailman tapahtumat ovat ainakin
osittaisessa syy-seuraus-yhteydessä
toistensa kanssa.
Kun katsoo maailmaa, huomaa, että
useilla ihmisillä syyllisyydentunteet, häiritsevät
takaumamuistot nöyryyttävistä
ja vaarallisista tilanteista elämän
varrella aiheuttavat heillä usein
masentavia tunteita, elämänlaadun
heikkenemistä ja jopa itsemurhia.
Millainen on sitten tämän todellisuuden,
murheen laakson, rakenne, jossa syyllisyydentunteita
sairastetaan.
Kaikki ihmiset ovat kovin vajavaisia
ja erehtyväisiä. On hyvin inhimillistä tehdä
virheitä. Ja itse asiassa uskon, että ihminen ei edes
kehity psyykkeltään tasapainoiseksi, ellei
kärsimyksen kautta ole oppinut moraalisia
asioita. Vanha sanonta sanoo, että ei se
ole tyhmä, joka tekee virheitä, vaan
se, joka niitä virheitään jatkuvasti toistaa.
Emme ole kuin osavastuussa itsestämme ja
teoistamme. Jos jätetään mahdolliset
(eettiset) Karman laki/jälleensyntymiset
käsittelemättä, emme ole vastuussa
geeneistämme, ketkä ovat vanhempamme,
ja niin edelleen.
F.M. Dostojevski kirjoitti Karamazovin Veljeksissä[3]:
"Muista erityisesti että sinä et voi
olla kenenkään tuomarina. Sillä maan
päällä ei voi olla rikollisen tuomarina
ennen kuin tuomari itse on tunnustanut
olevansa samanlainen rikollinen kuin
sekin, joka seisoo hänen edessään, ja
ennen kaikkea kenties hän itse onkin
syyllinen edessään seisovan rikokseen."
" -- Paratiisi on kätketty jokaiseen
meistä, hän sanoi, --- se piilee
minussakin ja jos haluan, huomenna se muuttuu
minulle todellisuudeksi ja
kestää koko lopun elämäni. Katsoin häntä,
hän puhui liikuttuneena ja tarkasteli
minuasalaperäisesti ikään kuin olisi
kuulustellut minua. -- Ja sen, että
jokainen ihminen on omien syntiensä
lisäksi syyllinen kaikkien ja kaiken
puolesta, hän jatkoi. --- te olette
harkinnut aivan oikein ja on ihmeellistä
miten täydellisesti te olette käsittäneet
tuon ajatuksen. Ja totisesti on niin,
että kun ihmiset ovat ymmärtäneet
tämän ajatuksen, niin taivaan valtakunta
aukeaa heille, ei vain haaveena vaan
todellisuutena."
Kaikki ihmiset uskovat, ajattelevat
ja käyttäytyvät koko ajan oman sisäisen
todellisuutensa kannalta mielekkäästi.
Niin massamurhaajat kuin pyhimyksetkin.
Lisäksi tekomme ja ajattelumme, teimme
sitten melkein mitä tahansa, ovat
tärkeitä tulevaisuuden kannalta, koska
luomme - melkein kuin pienet sokeat jumalat -
koko ajan tulevaisuutta. Muutaman
vuosikymmenen jälkeen meidän teoillamme,
ahdistuksillamme ja kärsimyksilläämme ei ole
pahemmin muuta merkitystä, kuin
että elämiemme aikoina käyttäydyimme
täsmälleen niin kuin käyttäydyimme.
Muuten tulevaisuus olisi sitten
erilainen, ja eri ihmisyksilöt olisivat
syntyneet tälle maapallollemme.
Seurausetiikan ongelma on siinä,
että se tarkastelee yleensä
vain tekojen lyhyen aikavälin seurauksia.
Uskontojen tarjoama anteeksianto.
Ensinnäkin on ihan relevantti mahdollisuus,
että kaikki tapahtumat tässä meidän
kärsimystäyteisessä maailmassamme
menevät tasan tarkkaan jumalien tahdon mukaan. --
Ja/tai jotain siihen suuntaan, että olemme eräänlaisia
tietoisuuden omaavia sätkynukkeja
virtuaalisessa, jumalallisessa tragikomediassa,
ja että meitä "korkeammat" voimat pelaavat
meillä maapallosimulaatiota, kuten me jotain,
meidän kannaltamme virtuaalisia,
tietokonepelitodellisuuksia. Näistä oletuksista
aiheutuvat seuraukset moraalifilosofialle ovat
kuitenkin niin yksinkertaisia, että jätän tämän
enempää tämän enempää käsittelemättä. Huomautan
kuitenkin, että olemme saattaneet
etukäteen ikuisuudessa suunnitella elämämme -
ties kuinka tarkkaan - täällä maapalolla ja sen läheisyydessä.
Keskityn tässä nyt kristinuskoon, koska se on
kulttuurimme pääuskonto ja vielä samalla
leimallisimmillaan syntisyysuskonto. Marleena
Ansio kirjoittaa kirjasessaan Onnenavain: "Vaikeinta...
... on antaa itselleen anteeksi. Siihen tarvitaankin
Jumalalta apua."[4]
Pastori Antti Kylliäinen kirjoittaa rohkeasti kirjassaan
Maan päällä niin kuin taivaassa - Jumalan ja ihmisen
armo[5]: "Jumalan anteeksiannolla ei
myöskään ole rajoja. Hän antaa anteeksi
kaikille ja kaiken. Ei ole niin suurta
syntiä, jota Jumala ei voisi antaa anteeksi, eikä niin
suurta syntistä, joka ei mahtuisi Jumalan armon alle.
Murhaajat, pedofiilit ja hirmuhallitsijat ovat osallisia
Jumalan anteeksiannosta samalla
tavalla kuin kaikki me muutkin."
Kristityt julistavat toisilleen synninpäästöjä
esimerkiksi raamatunjakeiden Joh.20:23 ja
Matt.18:18 perusteella. Evankelis-luterilaisen käsityksen
mukaan myös ehtoollisella saa kaikki syntinsä ja
syyllisyytensä anteeksi. (Kts. esim.
Miikka Ruokanen, Pieni kirja Pyhästä Hengestä.)
Useat kristityt uskovaiset helposti samaistavat Jumalan
anteeksiannon ja oman anteeksiantonsa itselleen.
Hieman kärjistäen voisi ajatella tilannetta että
pedofiili-massamurhaaja-lasten kiduttaja
astuisi heti rötöksiä tehtyään Suomen evankelis-
luterilaiseen kirkkoon messuun. Hän saisi papilta
synninpäästön ja "yhtyisi ehtoollisessa Kristuksen
kanssa". Ja kaikkiko olisi sitten Jumalan suhteen
sillä selvä? Epäilen, että ihmisen käytännön
psykologia ei ihan noin toimi. Kuitenkin osa uskovaisista
kristityistä uskoo näihin synninpäästöihin,
ja ripissä käynnit, messussa ja ehtoollisella käynnit
hoitavat heidän omaatuntoaan, mielenterveyttään
ja mielenhyvinvointiaan.
Pidän ihan mielenkiintoisena pastori Antti Kylliäisen
ajatusta siitä, että Jumala antaa anteeksi saman tien,
kun virhe on tehty. J. Krishnamurti sanoi kerran
[lähdeviite valitettavasti puuttuu], että
hänen "salaisuutensa" oli se, että hän hyväksyi
kaiken mitä tapahtui. Ymmärrän tämän siten,
että hän hyväksyi kaiken "tähän hetkeen asti".
Muista uskonnoista ja niiden pyhistä kirjoista
mainittakoon hindujen Bhagavad Gita, jossa
muuan muassa sanotaan: "Vaikkapa sinä olisit syntisin
kaikista ihmisistä, niin sinä kuitenkin
totuuden tuntemisesi kautta pääsisit
vaarattomana erhetyksien (petoksien)
meren yli." [6]
Mainittakoon myös voimallisesti armoa ja
anteeksiantoa julistavat Ihmeiden oppikurssi
ja Gary R. Renardin sen pohjalta kirjoittamat
kirjat Maailmankaikkeus katoaa[7] ja kuolematon
todellisuutesi.[8]
Entä onko syyllisyyttä edes olemassa?
Saatoin ensimmäistä kertaa törmätä
ajatukseen, että koko syyllisyyttä
ei ole olemassa, kun törmäsin
Louise Minerva Frostegrenin
kirjaan Ymmärrä tunteesi - hyväksy
itsesi[9]. Frostegren muun muassa kirjoittaa:
"Miten voisimme selvittää
syyllisyydentunteemme? ENSIMMÄINEN
ASKEL on sen seikan ymmärtäminen,
että syyllisyyttä ei ole olemassakaan!
Kukaan ei ole syyllinen. Jokainen
toimii parhaan ymmärryksensä mukaan.
Kuinka toisin voisi ollakaan. Jos ymmärtäisimme
paremmin ja voisimme ymmärtää tekojemme
seuraukset, toimisimme varmaankin toisin."
Kirkkoraamattu 1992:ssa sanoo evankeliumien
Jeesus kohdassa Luuk.6:37 "...Älkää
julistako ketään syylliseksi, niin
ei teitäkään julisteta syyllisiksi..."
(Biblia 1776 puhuu tuossa kohtaa
"sadattelusta" ja Kirkkoraamattu
1933/1938 "kadotustuomion lausumisesta.)
Itsekin olen välillä syyllisyysteemaa
ajatellessani ihmetellyt, että kuinka ihmiset
onnistuvat aina rajaamaan muusta
todellisuudesta sellaisen atomijoukon, josta
yksi ihmisyksilö koostuu, ja leimaamaan:
-- tuo tuossa on syyllinen, häntä saa vihata ja
rangaista.
Rajatietokirjoissa usein puhutaan
siihen malliin, että paha on hyvän valtaistuin tai
että Ykseys "imee" sekä hyvän että
pahan. Että Rakkaus on se voima, joka
sovittaa vastakohdat - esimerkiksi niin
sanotun hyvän ja niin sanotun pahan. - Tai
että opetetaan, että senkaltaiset sanonnat kuin: --
"Minä en koskaan tekisi noin - ovat varmin tapa
estää oma täydellistyminen
ja valaistuminen." Katso esimerkiksi
Thorwald Dethlefsenin Hyvä ja Paha. [10]
Syyllisyydentuskien hyvät puolet.
Pelko omantunnonvaivoista on tietenkin
olennainen osa sitä henkistä sisäistä
kompassiamme, kun pyrimme välttämään
sellaisia tekoja, joita pidetään epätoivottavina.
Näin on, vaikka kuinka järkeilisimme,
että kaikki tekomme "vanhenevat",
ja muuttuvat osaksi koko maailman
syy-seurausverkkoja, vaikuttavat
siihen, että ketä lapsia tänne maailmaan
syntyy jne. Usea kristinuskovainen sanookin, että
Herran pelko on viisauden alku.
Nykymaailmassa ihminen, jolta puuttuu
kyky tuntea omantunnonvaivoja, lasketaan
helposti sairaaksi tai häntä pelätään. Vaikka
jakaisimme J. Krishnamurtin edellä mainitun
ajatuksen ja vaikkapa ajattelisimme netistä
löytyvän, jonkun anonyymin kirjoittaman "Thirty
minutes to enlightenment" -tekstin tavoin
että "In reality, not a thing is more or less
than perfect"[11], ja antaisimme itsellemme
kaiken anteeksi, tarvitsemme kuitenkin
jotain suuntaviivoja, kuten esimerkiksi
"rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" ja
"älä tee muille niin kuin et haluaisi itsellesi tehtävän".
Henkinen kärsiminen menneisyyden huonoista teoista
on kuitenkin vain mielestäni perusteltua
jos se suojaa itseä ja/tai muita lisähölmöyksiltä.
Mutta jos on virheistään oppinut - miksi
kärsiä omantunnonvaivoja? Onnellisuus on
pitkälti sitä, että viihtyy ajatustensa seurassa.
Omantunnontuskat yleensä enimmäkseen
vähentävät onnellisuutta.
Menneisyyttä et voi muuttaa. Hyväksy
siis nykyhetkesi ehdoitta iankaikkisesti.
Viitteet.
[1] Nietzsche, Friedrich, Epäjumalten hämärä eli
Miten vasaralla filosofoidaan, suom. Markku
Saarinen, s.10, Unio Mystica, 1995.
[2] Ellis, Albert, Uskonto henkisenä sairautena:
psykoterapeutin näkemys, Vapaa-ajattelijain
liitto r.y., s.8-9, 1986.
[3] Dostojevski, F.M., Karamazovin Veljekset,
suom. Lea Pyykkö, 5. painos, s. 459 ja 433, Karisto,
1994.
[4] Ansio, Marleena, Onnenavain, Ansio Oy, 2007.
[5] Kylliäinen, Antti, Maan päällä niin kuin
taivaassa - Jumalan ja ihmisen armo, s. 69, Otava, 2004.
[6] Bhagavad-Gita, Laulu jumaluudesta tahi Oppi
jumalallisesta Olemuksesta, saksankielelle kääntänyt
Tohtori Franz Hartmann, saksankielestä
suomentanut Martti Humu, Biokustannus Oy -
Blavatsky-looshi ry - Ruusu-Ristin
Kirjallisuusseura ry, 1991.
[7] Renard, Gary R., Maailmankaikkeus
katoaa - Suoraa puhetta mielen harhoista,
edellisistä elämistä, uskonnosta, seksistä,
politiikasta ja anteeksiannon ihmeistä,
Kustannus Oy Taivaankaari, 2008.
[8] Renard, Gary R., Kuolematon todellisuutesi
- Miten vapautua syntymän ja kuoleman kierrosta,
Kustannus Oy Taivaankaari, 2009.
[9] Frostegren, Louise Minerva, Ymmärrä tunteesi -
hyväksy itsesi, suom. Riikka
Toivainen, s. 134, WSOY, 1996.
[10] Dethlefsen, Thorwald, Hyvä ja Paha -
Valittuja kirjoituksia, suom. Leena
Katila, Karisto, 1994.
[11] Vertaa Petrus Pennasen sloganiin
"Everything is perfect forever."
hämärässään: "Miksei ihminen heittäydy
tekojaan kohtaan raukkamaiseksi? Miksei
hän jätä niitä jälkeenpäin pulaan? -
Omantunnontuskat ovat säädyttömiä."[1]
Vapaa-ajattelijain liiton monisteessa
"Uskonto henkisenä sairautena: psyko-
terapeutin näkemys"[2] Albert Ellis
kirjoittaa: "Uskonto, jossa asioita
on määritelty ehdottomasti, ei voi
milloinkaan tyytyä siihen, että yksilöt
tekevät väärin tai virheitä. Sen on väistämättä
lisättävä tähän käsitys ihmisen synninteosta ja
siitä, että ihminen ansaitsee tulla rangaistuksi syntiensä
tähden. Sillä, jos on pelkästään toivottavaa
pidättäytyä vahingoittamasta toisia tai
tekemästä muita konnuuksia - kuten jokainen
uskonnoton eettinen säännöstä
selittää - ja jos sitten teet virheen
ja joitakin pahoja töitä, olet vain väärintekijä
tai ei-toivottavan teon tekijä, jonka tulee koettaa
parantaa käytöstään ja tehdä vähemmän pahaa
tulevaisuudessa. Mutta jos on jumalan
antama, ehdoton laki, ettei sinun tule
etkä saa tehdä väärin, ja teet näin
tosiasiassa, silloin olet halpa, kurja
syntinen, arvoton olento ja sinua täytyy
rangaista ankarasti (kenties ikuisesti
Helvetissä) siitä, että olet väärin-
tekijä, erehtyväinen ihminen."
Siteerasin jälkimmäisestä koko
kappaleen, koska se mielestäni erittäin
hyvin kuvaa erästä suhtautumistapaa kostoon
ja rangaistuksiin. Tosin mitä uskonnottomia ihmisiä
olen oppinut vuosien varrella tuntemaan, usea
heistäkin kannattaa kyllä rangaistuksia.
Valitsen seuraavassa oletukseksi ontologisen
realismin - siis oletan muun muassa että minun
tietoisuuteni ulkopuolinen
maailma on ainakin jossain mielessä
olemassa. Lisäksi oletan, että
induktiivisillä yleistyksillä on
mahdollista hankkia sekä faktatietoa
että tietoa ihmisten moraalista ja
moraalifilosofiasta. Vielä oletan,
että maailman tapahtumat ovat ainakin
osittaisessa syy-seuraus-yhteydessä
toistensa kanssa.
Kun katsoo maailmaa, huomaa, että
useilla ihmisillä syyllisyydentunteet, häiritsevät
takaumamuistot nöyryyttävistä
ja vaarallisista tilanteista elämän
varrella aiheuttavat heillä usein
masentavia tunteita, elämänlaadun
heikkenemistä ja jopa itsemurhia.
Millainen on sitten tämän todellisuuden,
murheen laakson, rakenne, jossa syyllisyydentunteita
sairastetaan.
Kaikki ihmiset ovat kovin vajavaisia
ja erehtyväisiä. On hyvin inhimillistä tehdä
virheitä. Ja itse asiassa uskon, että ihminen ei edes
kehity psyykkeltään tasapainoiseksi, ellei
kärsimyksen kautta ole oppinut moraalisia
asioita. Vanha sanonta sanoo, että ei se
ole tyhmä, joka tekee virheitä, vaan
se, joka niitä virheitään jatkuvasti toistaa.
Emme ole kuin osavastuussa itsestämme ja
teoistamme. Jos jätetään mahdolliset
(eettiset) Karman laki/jälleensyntymiset
käsittelemättä, emme ole vastuussa
geeneistämme, ketkä ovat vanhempamme,
ja niin edelleen.
F.M. Dostojevski kirjoitti Karamazovin Veljeksissä[3]:
"Muista erityisesti että sinä et voi
olla kenenkään tuomarina. Sillä maan
päällä ei voi olla rikollisen tuomarina
ennen kuin tuomari itse on tunnustanut
olevansa samanlainen rikollinen kuin
sekin, joka seisoo hänen edessään, ja
ennen kaikkea kenties hän itse onkin
syyllinen edessään seisovan rikokseen."
" -- Paratiisi on kätketty jokaiseen
meistä, hän sanoi, --- se piilee
minussakin ja jos haluan, huomenna se muuttuu
minulle todellisuudeksi ja
kestää koko lopun elämäni. Katsoin häntä,
hän puhui liikuttuneena ja tarkasteli
minuasalaperäisesti ikään kuin olisi
kuulustellut minua. -- Ja sen, että
jokainen ihminen on omien syntiensä
lisäksi syyllinen kaikkien ja kaiken
puolesta, hän jatkoi. --- te olette
harkinnut aivan oikein ja on ihmeellistä
miten täydellisesti te olette käsittäneet
tuon ajatuksen. Ja totisesti on niin,
että kun ihmiset ovat ymmärtäneet
tämän ajatuksen, niin taivaan valtakunta
aukeaa heille, ei vain haaveena vaan
todellisuutena."
Kaikki ihmiset uskovat, ajattelevat
ja käyttäytyvät koko ajan oman sisäisen
todellisuutensa kannalta mielekkäästi.
Niin massamurhaajat kuin pyhimyksetkin.
Lisäksi tekomme ja ajattelumme, teimme
sitten melkein mitä tahansa, ovat
tärkeitä tulevaisuuden kannalta, koska
luomme - melkein kuin pienet sokeat jumalat -
koko ajan tulevaisuutta. Muutaman
vuosikymmenen jälkeen meidän teoillamme,
ahdistuksillamme ja kärsimyksilläämme ei ole
pahemmin muuta merkitystä, kuin
että elämiemme aikoina käyttäydyimme
täsmälleen niin kuin käyttäydyimme.
Muuten tulevaisuus olisi sitten
erilainen, ja eri ihmisyksilöt olisivat
syntyneet tälle maapallollemme.
Seurausetiikan ongelma on siinä,
että se tarkastelee yleensä
vain tekojen lyhyen aikavälin seurauksia.
Uskontojen tarjoama anteeksianto.
Ensinnäkin on ihan relevantti mahdollisuus,
että kaikki tapahtumat tässä meidän
kärsimystäyteisessä maailmassamme
menevät tasan tarkkaan jumalien tahdon mukaan. --
Ja/tai jotain siihen suuntaan, että olemme eräänlaisia
tietoisuuden omaavia sätkynukkeja
virtuaalisessa, jumalallisessa tragikomediassa,
ja että meitä "korkeammat" voimat pelaavat
meillä maapallosimulaatiota, kuten me jotain,
meidän kannaltamme virtuaalisia,
tietokonepelitodellisuuksia. Näistä oletuksista
aiheutuvat seuraukset moraalifilosofialle ovat
kuitenkin niin yksinkertaisia, että jätän tämän
enempää tämän enempää käsittelemättä. Huomautan
kuitenkin, että olemme saattaneet
etukäteen ikuisuudessa suunnitella elämämme -
ties kuinka tarkkaan - täällä maapalolla ja sen läheisyydessä.
Keskityn tässä nyt kristinuskoon, koska se on
kulttuurimme pääuskonto ja vielä samalla
leimallisimmillaan syntisyysuskonto. Marleena
Ansio kirjoittaa kirjasessaan Onnenavain: "Vaikeinta...
... on antaa itselleen anteeksi. Siihen tarvitaankin
Jumalalta apua."[4]
Pastori Antti Kylliäinen kirjoittaa rohkeasti kirjassaan
Maan päällä niin kuin taivaassa - Jumalan ja ihmisen
armo[5]: "Jumalan anteeksiannolla ei
myöskään ole rajoja. Hän antaa anteeksi
kaikille ja kaiken. Ei ole niin suurta
syntiä, jota Jumala ei voisi antaa anteeksi, eikä niin
suurta syntistä, joka ei mahtuisi Jumalan armon alle.
Murhaajat, pedofiilit ja hirmuhallitsijat ovat osallisia
Jumalan anteeksiannosta samalla
tavalla kuin kaikki me muutkin."
Kristityt julistavat toisilleen synninpäästöjä
esimerkiksi raamatunjakeiden Joh.20:23 ja
Matt.18:18 perusteella. Evankelis-luterilaisen käsityksen
mukaan myös ehtoollisella saa kaikki syntinsä ja
syyllisyytensä anteeksi. (Kts. esim.
Miikka Ruokanen, Pieni kirja Pyhästä Hengestä.)
Useat kristityt uskovaiset helposti samaistavat Jumalan
anteeksiannon ja oman anteeksiantonsa itselleen.
Hieman kärjistäen voisi ajatella tilannetta että
pedofiili-massamurhaaja-lasten kiduttaja
astuisi heti rötöksiä tehtyään Suomen evankelis-
luterilaiseen kirkkoon messuun. Hän saisi papilta
synninpäästön ja "yhtyisi ehtoollisessa Kristuksen
kanssa". Ja kaikkiko olisi sitten Jumalan suhteen
sillä selvä? Epäilen, että ihmisen käytännön
psykologia ei ihan noin toimi. Kuitenkin osa uskovaisista
kristityistä uskoo näihin synninpäästöihin,
ja ripissä käynnit, messussa ja ehtoollisella käynnit
hoitavat heidän omaatuntoaan, mielenterveyttään
ja mielenhyvinvointiaan.
Pidän ihan mielenkiintoisena pastori Antti Kylliäisen
ajatusta siitä, että Jumala antaa anteeksi saman tien,
kun virhe on tehty. J. Krishnamurti sanoi kerran
[lähdeviite valitettavasti puuttuu], että
hänen "salaisuutensa" oli se, että hän hyväksyi
kaiken mitä tapahtui. Ymmärrän tämän siten,
että hän hyväksyi kaiken "tähän hetkeen asti".
Muista uskonnoista ja niiden pyhistä kirjoista
mainittakoon hindujen Bhagavad Gita, jossa
muuan muassa sanotaan: "Vaikkapa sinä olisit syntisin
kaikista ihmisistä, niin sinä kuitenkin
totuuden tuntemisesi kautta pääsisit
vaarattomana erhetyksien (petoksien)
meren yli." [6]
Mainittakoon myös voimallisesti armoa ja
anteeksiantoa julistavat Ihmeiden oppikurssi
ja Gary R. Renardin sen pohjalta kirjoittamat
kirjat Maailmankaikkeus katoaa[7] ja kuolematon
todellisuutesi.[8]
Entä onko syyllisyyttä edes olemassa?
Saatoin ensimmäistä kertaa törmätä
ajatukseen, että koko syyllisyyttä
ei ole olemassa, kun törmäsin
Louise Minerva Frostegrenin
kirjaan Ymmärrä tunteesi - hyväksy
itsesi[9]. Frostegren muun muassa kirjoittaa:
"Miten voisimme selvittää
syyllisyydentunteemme? ENSIMMÄINEN
ASKEL on sen seikan ymmärtäminen,
että syyllisyyttä ei ole olemassakaan!
Kukaan ei ole syyllinen. Jokainen
toimii parhaan ymmärryksensä mukaan.
Kuinka toisin voisi ollakaan. Jos ymmärtäisimme
paremmin ja voisimme ymmärtää tekojemme
seuraukset, toimisimme varmaankin toisin."
Kirkkoraamattu 1992:ssa sanoo evankeliumien
Jeesus kohdassa Luuk.6:37 "...Älkää
julistako ketään syylliseksi, niin
ei teitäkään julisteta syyllisiksi..."
(Biblia 1776 puhuu tuossa kohtaa
"sadattelusta" ja Kirkkoraamattu
1933/1938 "kadotustuomion lausumisesta.)
Itsekin olen välillä syyllisyysteemaa
ajatellessani ihmetellyt, että kuinka ihmiset
onnistuvat aina rajaamaan muusta
todellisuudesta sellaisen atomijoukon, josta
yksi ihmisyksilö koostuu, ja leimaamaan:
-- tuo tuossa on syyllinen, häntä saa vihata ja
rangaista.
Rajatietokirjoissa usein puhutaan
siihen malliin, että paha on hyvän valtaistuin tai
että Ykseys "imee" sekä hyvän että
pahan. Että Rakkaus on se voima, joka
sovittaa vastakohdat - esimerkiksi niin
sanotun hyvän ja niin sanotun pahan. - Tai
että opetetaan, että senkaltaiset sanonnat kuin: --
"Minä en koskaan tekisi noin - ovat varmin tapa
estää oma täydellistyminen
ja valaistuminen." Katso esimerkiksi
Thorwald Dethlefsenin Hyvä ja Paha. [10]
Syyllisyydentuskien hyvät puolet.
Pelko omantunnonvaivoista on tietenkin
olennainen osa sitä henkistä sisäistä
kompassiamme, kun pyrimme välttämään
sellaisia tekoja, joita pidetään epätoivottavina.
Näin on, vaikka kuinka järkeilisimme,
että kaikki tekomme "vanhenevat",
ja muuttuvat osaksi koko maailman
syy-seurausverkkoja, vaikuttavat
siihen, että ketä lapsia tänne maailmaan
syntyy jne. Usea kristinuskovainen sanookin, että
Herran pelko on viisauden alku.
Nykymaailmassa ihminen, jolta puuttuu
kyky tuntea omantunnonvaivoja, lasketaan
helposti sairaaksi tai häntä pelätään. Vaikka
jakaisimme J. Krishnamurtin edellä mainitun
ajatuksen ja vaikkapa ajattelisimme netistä
löytyvän, jonkun anonyymin kirjoittaman "Thirty
minutes to enlightenment" -tekstin tavoin
että "In reality, not a thing is more or less
than perfect"[11], ja antaisimme itsellemme
kaiken anteeksi, tarvitsemme kuitenkin
jotain suuntaviivoja, kuten esimerkiksi
"rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" ja
"älä tee muille niin kuin et haluaisi itsellesi tehtävän".
Henkinen kärsiminen menneisyyden huonoista teoista
on kuitenkin vain mielestäni perusteltua
jos se suojaa itseä ja/tai muita lisähölmöyksiltä.
Mutta jos on virheistään oppinut - miksi
kärsiä omantunnonvaivoja? Onnellisuus on
pitkälti sitä, että viihtyy ajatustensa seurassa.
Omantunnontuskat yleensä enimmäkseen
vähentävät onnellisuutta.
Menneisyyttä et voi muuttaa. Hyväksy
siis nykyhetkesi ehdoitta iankaikkisesti.
Viitteet.
[1] Nietzsche, Friedrich, Epäjumalten hämärä eli
Miten vasaralla filosofoidaan, suom. Markku
Saarinen, s.10, Unio Mystica, 1995.
[2] Ellis, Albert, Uskonto henkisenä sairautena:
psykoterapeutin näkemys, Vapaa-ajattelijain
liitto r.y., s.8-9, 1986.
[3] Dostojevski, F.M., Karamazovin Veljekset,
suom. Lea Pyykkö, 5. painos, s. 459 ja 433, Karisto,
1994.
[4] Ansio, Marleena, Onnenavain, Ansio Oy, 2007.
[5] Kylliäinen, Antti, Maan päällä niin kuin
taivaassa - Jumalan ja ihmisen armo, s. 69, Otava, 2004.
[6] Bhagavad-Gita, Laulu jumaluudesta tahi Oppi
jumalallisesta Olemuksesta, saksankielelle kääntänyt
Tohtori Franz Hartmann, saksankielestä
suomentanut Martti Humu, Biokustannus Oy -
Blavatsky-looshi ry - Ruusu-Ristin
Kirjallisuusseura ry, 1991.
[7] Renard, Gary R., Maailmankaikkeus
katoaa - Suoraa puhetta mielen harhoista,
edellisistä elämistä, uskonnosta, seksistä,
politiikasta ja anteeksiannon ihmeistä,
Kustannus Oy Taivaankaari, 2008.
[8] Renard, Gary R., Kuolematon todellisuutesi
- Miten vapautua syntymän ja kuoleman kierrosta,
Kustannus Oy Taivaankaari, 2009.
[9] Frostegren, Louise Minerva, Ymmärrä tunteesi -
hyväksy itsesi, suom. Riikka
Toivainen, s. 134, WSOY, 1996.
[10] Dethlefsen, Thorwald, Hyvä ja Paha -
Valittuja kirjoituksia, suom. Leena
Katila, Karisto, 1994.
[11] Vertaa Petrus Pennasen sloganiin
"Everything is perfect forever."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)