[25] Miksi en ole kristitty? (osa 1)

Henkiset juureni ovat kristinuskossa, mutta miksi nykyään en katso kuuluvani kristinuskovaisten joukkoon? Olen kyllä oppinut elämäni varrella, että koskaan ei tiedä mihin ensi viikolla (tai jopa huomenna) uskoo; siksi kirjoitankin nyt vain tämänhetkisestä tilanteestani.

Vaikka kristinusko on leimallisesti syntien anteeksiannon, Jumalan rakkauden ja armon uskonto, ei sillä minun mielestäni ole mitään oikeutta monopolisoida Jumalan ehdottoman rakkauden ja armeliaisuuden uskoa vain itselleen.

Kristinuskossa on käsittämättömiä piirteitä. Usea kristitty uskoo - ja käytännössä "vaatii" myös uskonveljiään ja sisariaan uskomaan - että Raamatun tapahtumat ovat kaikki oikeasti historiallisesti tosia. Jotkut liberaalit kristityt ehkä saattavat pitää joitain Vanhan Testamentin kertomuksia myyttisinä taruina, mutta mitä lähemmäksi mennään Jeesuksen väitettyä ristiinnaulitsemista, sen historiallisempaa Raamatun tarinoiden muka "pitää" olla. Ainakaan itselläni ei ole mitään päänsisäistä "uskonaikakonetta", jolla pystyisin näkemään mitä siellä Jerusalemissa ja muualla tuhansia vuosia sitten tapahtui.

Myöskään en usko tieteellisen raamatunselitysopin, eksegetiikan, mahdollisuuksiin. Jos Jumala tai useita jumalia on olemassa, Hän tai He voinevat olleet keittäneet sen tason "jumalaiset juonet", että historiallinen tiede metodeineen voi olla aivan hukassa, ja tuottavat ehkä virheellisiä tuloksia.

Kristinuskossa on huonona piirteenä myös usko helvettiin ja ikuiseen kidutukseen siellä. Esimerkiksi hindulainen ja buddhalainen usko karman lakiin ja jälleensyntymisiin tuntuu huomattavasti inhimillisemmältä - jos ajatellaan inhimillisyyden positiivia piirteitä.

Jeesuksen kärsimykselle, ristiinnaulitsemiselle, kuolemalle ja ylösnousemukselle annetut merkitykset menevät minulla aivan täysin yli hilseen. Olen yrittänyt aikoinaan uskoa niihin, mutta nyt ainakin minun on tunnustettava itselleni, että en pysty niihin uskomaan. Tietysti ihmiset voivat sopia keskenään, että "tuo tapaus" sovitti syntimme - rakastakaamme siis itseämme ja muita - antakamme kaikki toisillemme ehdoitta anteeksi. - Ja että eläinuhraukset lopetettiin.. Mutta muuten minun on aivan mahdotonta kuvitella, mikä Isässä Jumalassa "tyydyttyi", kun hänen "Poikansa" viattomana kärsi ja kuoli.

Luterilainen "oikeaoppinen" kristillisyys opettaa, että ihminen tulee Jumalalle kelpaavaksi yksin Jumalan rakkaudesta ja armosta, uskon kautta. Sanoisin, että miten niin uskon kautta? Mitä erinomaista siinä on? Eikö rehellinen, varovainen ja rationaalinen skeptikko päädy johdonmukaiseen agnostisismiin tai ateismiin? - Kyllä minusta päätyy, ellei hänellä sattumalta tai jumalien tahdosta ole maailmoja ravisuttavia henkilökohtaisia voimakkaita uskonnollisia kokemuksia. Uskon että ei tällä maapallolla ole edes tarkoitus kaikkien tulla uskoon, vaan on todella Jumalan tahto, että vallitsee hengellinen moninaisuus - ainakin vielä tässä historian vaiheessa.

Usko voi kyllä antaa uskovalle sisäisen rauhan, mutta että se olisi se kriteeri, jolla pääsee laulamaan ikuisesti taivaaseen kiitosvirsiä Kristukselle, ja välttäisi ikuisen kidutuksen helvetin tulijärvessä - en kyllä usko siihen. Jos tuo olisi totta, Jumala olisi vähintäänkin aika kiivas Jumala.

Uskon, että parempi tuhannesosasinapinsiemenlistä hyvää omaa uskoa, kuin että nielaisee dogmaattisen kamelin, esimerkiksi "oikeaoppisen" luterilaisuuden oppisysteemit Tunnustuskirjoineen päivineen.